Sivut

22 lokakuuta 2018

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

 


Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä
WSOY, 2018
381 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Devil´s Day, 2017)
Luettu: 20.10.2018
Mistä: kirjastosta


Hurleyn Hylätty ranta jäi mieleen erikoisena lukukokemuksena ja kun huomasin, että Hurleyltä julkaistiin uusi kirja piti se hankkia kirjastosta luettavakseni.

John Pentecost ja hänen vastavihitty vaimonsa Kat matkustavat Johnin kotiseudulle osallistuakseen paitsi vuotuiseen lampaiden ajoon myös Ukon, Johnin isoisän hautajaisiin. Hautajaisista tarina etenee ajassa vuoroin eteen ja taakse, kiertyen Johnin lapsuusmuistoihin, Pentecostin perheen ja koko Endlansin laakson historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, vanhoihin tarinoihin paholaisesta ja Paholaisen päivästä, reilun sadan vuoden takaisesta lokakuun loppupuolen päivästä, jolloin laakson asukkaat huijasivat paholaista, päivästä, jota edelleen vietetään joka vuosi.

     Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti.

Hurley on luonut upean kehyksen tarinalleen. Hän kuvaa taidokkaasti sukupolvien painolastin hyvässä ja pahassa, perinteet vainajan syntejä symboloivasta sieluleivästä kellariin säilöttyihin menneiden sukupolvien kenkiin, Paholaisen päivän rituaalit ruokineen, leikkeineen, uhreineen ja kruunuineen. Ja nummen. Laaksoa ympäröivän sateisen, tuulisen, viekoittelevan ja vaarallisen nummen, jonka sumuun tai lumimyräkkään voi eksyä ja löytää itsensä yllättäen ihan eri paikasta kuin kuvittelisi. Nummen, jossa voi kuulla outoja ääniä tai nähdä asioita, jotka olisi parempi jäädä näkemättä... Hurleyn kuvaama nummi tuo mieleen Enid Blytonin Viisikot, mutta kypsällä, ilkeällä ja pahalla vireellä. Hurleyn nummelle täytyy varustautua muutenkin kuin täydellä eväskorilla ja iloisella seikkailumielellä, tämä nummi vaatii kunnon vaatetuksen, rohkeutta ja järeän suojan siellä vaanivia vaaroja vastaan.

Niin paljon kuin Hurleyn tarinan ympäristö minua ihastuttaakin en mahda mitään sille, että tarinan juoni tuntui hieman junnaavalta ja hitaalta viimeistä noin 50 sivua lukuun ottamatta. Kun lukemiseen tuli pidempi tauko jouduin palaamaan alkuun, Pentecostin naapurit ja heidän sukulaisuussuhteensa sekoittuivat, Johnin ja Katin pojan Adamin sokeus mietitytti myös, tai luulin hänen olevan sokea, mutta sitten en ollutkaan varma ja palasin alkuun hakemaan asiaan varmistusta. Tarina siis liikkuu laaksolaisten keskellä ja pienistä palasista muodostuvan kokonaisuuden hahmottaminen tuntui hetkittäin yhtä samealta kuin nummen päällä leijaileva sumu.

     Kun Paholaisen päivä ja ajo olisivat takana, seuraisi lyhyt liejun ja homeen välikausi syksyn ja talven rajamailla. Se tietäisi sumupäiviä, myrskypäiviä, likaisia päiviä, jotka eivät oikein jaksaisi valjeta. Metsässä sienien paljous mätänisi liiskaksi ja linnut lakkaisivat laulamasta. Ja sitten muistoja kesäpäivistä olisi enää vaikea uskoa todeksi.

Paholaisen päivässä oli siis paljon hyvää, mutta myös huonoa. Jotain hyvällä tavalla kummallista ja lumoavaa hänen tarinoissaan ja hänen luomassaan tunnelmassa joka tapauksessa on. Toivottavasti Hurley jatkaa kirjailijan uraansa, haluaisin lukea häneltä lisää ja ottaa selvää onko hän hyvä vai loistava kirjailija, vielä olen vähän epävarma mielipiteestäni. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki jättävät jälkeensä tavaroita, kaikilta jää perinnöksi museo ilman hoitajaa.

Sekä:

Ilma tuntuu nyljetyltä.

20 lokakuuta 2018

John Williams: Stoner



John Williams: Stoner
Bazarin äänikirja, 2015
Kesto 10 h 35 min
Lukija: Jukka Pitkänen
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Stoner, 1965)
Kuunneltu: 18.10.2018
Mistä: oma ostos (Elisa Kirja)


En tiedä miksi, mutta aina kun radiossa soi Johnny Cashin kappale Hurt mieleeni tulee John Williamsin Stonerin kansi ja päinvastoin. Nyt kirjan luettuani tämä ääniraita vain vahvistui. Nämä  sopivat (ja soivat) hyvin yhteen!

Stoner kertoo William Stonerin tarinan. Se on tarina maanviljelijöiden pojasta, joka poikkeaa hänelle suunnitellusta peltojen ja mullan maailmasta, sadon kasvattamisesta kirjallisuuden maailmaan, toisenlaisen kasvattamisen pariin, yliopistoon englannin ja kirjallisuuden opettajaksi.

     Sloane kumartui eteenpäin, kunnes hänen kasvonsa olivat lähellä. Stoner näki ryppyjen tasoittuvan noilla pitkänomaisilla kasvoilla ja kuuli kuivan, ilkkuvan äänen muuttuvan lempeän varauksettomaksi.
     "Ettekö te muka tiedä, herra Stoner?" Sloane kysyi. "Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja."
     Samassa Sloane vaikutti hyvin kaukaiselta ja huoneen seinät loittonivat. Stoner tunsi leijuvansa ilmassa ja kuuli kysyvänsä: "Oletteko varma?"
     "Olen", Sloane vastasi hiljaa.
     "Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?"
     "Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner", Sloane vastasi iloisesti. "Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on."
     Niin yksinkertaista se tosiaan oli. 


Stoneriin kiintyy väistämättä ja hänen hiljaista paloaan yliopistoa kohtaan sekä ponnisteluaan löytää paikkansa yliopistomaailmassa ja elämässä yleensä on oudon lumoavaa seurata. Stoner tuntuu tyytyvän vastaan tuleviin asioihin, hän on kuin virran vietävissä oleva ajopuu, joka ponnahtaa pintaan vain ajoittain. Useamman kerran tekisi mieli huutaa Stoneria ryhdistäytymään, varsinkin Stonerin avioliiton ja perheen sisäisen valtataistelun seuraaminen saa kylmän vihan valumaan lukijan sydämeen. Onneksi Stonerilla on vahvat hetkensä niin yksityis- kuin työelämässä, vaikka niistä ei aina kovin hyvää seuraakaan. Aluksi kovin heikolta, muiden ohjattavissa ja jopa riepoteltavissa olevalta vaikuttavasta miehestä muodostuu lähes myyttinen, värikkäiden legendojen ympäröimä vahva, omatahtoinen mies.

Reiluun kymmeneen tuntiin, noin 300 sivuun, mahtuu kokonainen ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Rakkautta, työtä, sotaa ja sisua, maailma pienoiskoossa, William Stonerin koko elämä. En tiedä minkä verran Williams, opettaja hänkin, on kirjoittanut Stoneriin itseään, mutta Stoner tuntuu todelta, elävältä. Vähäeleinen, älykäs, taidokas, hetkittäin hieman kuivakka kerronta imaisee kuin huomaamatta mukaansa. Lauseet tipahtelevat hitaasti ja rauhallisesti, tarinassa tapahtuu vähän, mutta siinä on koko tunteiden kirjo, Williams saa kuolemankin kuulostamaan kauniilta.

Myös Jukka Pitkäsen ääni ja lukutempo vakuuttavat ja vaikuttavat. Kuuntelun jälkeen oli vielä pakko palata tarinaan perinteisen kirjan muodossa, maistella  sanoja ja lauseita. Stoner saa vahvan suositukseni. Voi Willy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetket rinnastuivat mutta olivat silti silti erillisiä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi irtautunut ajasta, katsellut sen kulkevan edellään kuin epätasaisesti pyörivä karuselli.

Sekä (ylistys lukemiselle ja kirjoille):
 
Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Helmet lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Stoner kattaa yhden elämän, jonka aikajanalle sijoittuu myös ensimmäinen maailmansota).

08 lokakuuta 2018

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa



Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa
(Harper Connelly #1)
Gummerus, 2014
255 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Grave Sight, 2005)
Luettu: 6.10.2018
Mistä: kirjastosta


Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarja on viihdyttänyt minua lukemattomia tunteja (sekä kirja- että tv-sarjana), joten ajattelin tutustua myös Harrisin uudempaan paranormaaliin sarjaan.

Vuosia sitten Harper Connellyyn iski salama, minkä seurauksena hän pystyy aistimaan kuolleita sekä myös näkemään välähdyksiä heidän viimeisistä hetkistään. Harper loi kyvystään itselleen ammatin ja etsii työkseen kuolleita yhdessä velipuolensa Tolliver Langin kanssa. Uusi keikka vie Harperin ja Tolliverin Sarneen, pieneen arkansasilaiskaupunkiin, jossa Harperin on etsittävä nuorta naista, Monteen "Teenie" Hopkinsia. Harper tekee työtä käskettyä, mutta tulee samalla sohaisseeksi muurahaispesää ja asettaneeksi sekä itsensä että monta muuta henkilöä vaaraan.

Kirjan idea kuolleiden aistimisesta, vainajien sielun tai hengen jäämisestä kiinni ruumiiseensa on kiinnostava. Tarinassa sivutaan useaan kertaan Harperin kykyä uskonnollisesta näkökulmasta, mutta muuten Harris tuntuu kuitenkin jättävän aiheen kehittelyn ja syventämisen sikseen ja keskittyy sen sijaan varsinkin Harperin ja Tolliverin sisarus(puoli)suhteen sekä vaatteiden kuvailuun. Harper ja Tolliver tuntuvat enemmän pariskunnalta kuin sisaruksilta ja kaikki se vaatteiden sekä asusteiden värien luetteleminen tai niiden yhteensopiminen silmien värin kanssa alkoi viedä huomiota itse juonesta. Tarina jää siis melko kepeäksi, jännitys jää vähiin eikä juoni lopulta ole kovin yllätyksellinen.

Se, että Harper pystyy näkemään kuolleiden viimeiset vaiheet heidän kuolintapaansa myöten, mutta ei sitä kuka henkilön on tappanut tuntui vähän oudolta, mutta toisaalta ihan ymmärrettävältä kirjasarjaa ajatellen. Jos Harper näkisi tappajasta muutakin kuin esimerkiksi asetta pitelevän käden jäisi tarina ja koko sarja kovin lyhyeksi. Silti Harperin kyvyn rajaus on vähän erikoinen. Onneksi kirja kuitenkin on nopealukuinen ja pitää sisällään sujuvaa, hauskahkoa ja kevyttä sanailua, joten ei lukukokemus täysin huonoksi jäänyt.

     "McCluskey... Muistinko jo mainita, että hän on tosi häijy ukko? Hän on tullut siihen tulokseen, että olen henkivartijasi. Hän halusi tietää, miten pystyn kulkemaan mukanasi, vaikka sinussa on selvästi paholaisen merkki."
     "Ai jaa? Minä kun luulin, että sain pestyä sen pois".
     "Korvien taakse taisi jäädä vähän pirua".
     "Voi anteeksi."
     "Joka tapauksessa McCluskey ilmoitti, että kuolleiden kanssa kommunikointia tai heidän näkemistään ei kirkossa suvaita. Jos joku väittää pystyvänsä sellaiseen, hän on -"
     "Anna kun arvaan: saatanasta."
     "Oho! Mistä sinä tiesit? Juuri niin."
     "Villi veikkaus." 

Kuiskauksia haudan takaa menee "ihan kiva kevyt välipala" -kategoriaan, mutta se ei missään nimessä täytä viihdenälkääni. Valitettavasti hyvästä ideasta ja päähenkilöiden sujuvasta sanailusta huolimatta Harrisin koukku jää heilumaan aika kauas lukijasta. Ehkä pienen pieni nykäisy tuntuu, mutta siinä se, en nielaise syöttiä. Tutustuminen sarjaan saa ainakin toistaiseksi jäädä tähän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuolleet odottavat vaikka maailman tappiin, mutta elävillä on aina kiire.


Helmet lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan

01 lokakuuta 2018

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli



Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like, 2016
301 sivua
Luettu: 29.9.2018
Mistä: kirjastosta


Kotikirjahyllyssä on odotellut Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni, mutta lukupiirin ansiosta Mies joka kuoli kiilasi edelle.

37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa läkäriltään huonoja uutisia. Hän kuolee, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Hänet on myrkytetty, mutta kuka, miten ja miksi? Tulevaan kuolemaansa valmistautumisen lisäksi Kaunismaa joutuu toisen henkilökohtaisen kriisin keskelle ja vähiin käyvää aikaa syö myös samalle alalle tunkevan kilpaileva yritys, jonka taustoja ja vaikuttimia Kaunismaa joutuu selvittämään.

Kun tiedän miksi, tiedän mitä teen, ja miten. En ehkä olekaan menettänyt järkeäni. Minun täytyy vain selvitä hengissä... kunnes kuolen. En saa kuolla kesken tutkimusten.
     En saa kuolla ennen kuin -

Kun joku muu, tässä tapauksessa lukupiirin vetäjä, tekee lukuvalinnan puolestasi ei kirjaa kohtaan välttämättä ole ehtinyt tai ehdi muodostua ennakko-odotuksia. Mies joka kuoli on taas tällainen teos, se ei ollut ennestään luettavien listallani eikä siitä kertovista arvioista ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Lähtöasetelma, viimeistä pisaraa vaille valmis murha ja murhan uhri, tai kohde, kuoleva mies kertojana, kuulostaa erilaiselta ja houkuttelevalta.

Tuomaisen tyyli on kiinnostava. Kerronta on suoraviivaista, suoraan asiaan menevää ja tarina on nopea- ja helppolukuinen. Kerrontaa värittää kuiva, musta, kuolemalla leikittelevä huumori. Kun kuolemalle ja kuoleville irvaillaan välillä päin kasvoja kiskaiseeTuomainen yhtäkkiä lukijan varjoista kohti valoa, loihtii kauniita sanoja ja kuvia lukijan nautittavaksi ja hämmästeltäväksi. Kontrasti huumorin, toiminnan ja näiden sanallisten helmien välillä on suuri, mutta ehkä siksi näistä runollisista kielikuvista ja hetkistä nauttii enemmän.

Asvaltti läähättää ja väreilee. Tuuli on unohtanut ainoan tehtävänsä, puhaltamisen. Joka puolella on niin vihreää ja ilma on niin tukahduttavaa, että tuntuu kuin minut olisi upotettu tuuheaan sammaleeseen.
 
Välillä tarinan päähenkilö Kaunismaa tuntuu olevan yllättävän energinen ja vahva kuolevaksi mieheksi, niin suurella tarmolla ja toiminnalla hän jyrää menemään. Hetkittäin Kaunismaan ja parin muunkin henkilön elämän, tai kuoleman, käänteet ovat pikkuisen yliampuvia, mutta silti kirjan lopun koittaessa ne istuvat tarinaan ja sen farssimaiseen, makaaberiin, tunnelmaan ihan hyvin. Vähemmällä revittelyllä kirja olisi saattanut jäädä tylsäksi.

Joku raottaa arkun kantta. Juuri kun olet mukavasti kuollut. Juuri kun saan levätä kaiken höykytyksen jälkeen. Elämässä ei saa edes kuolla rauhassa. Jollakulla on sanomista siihenkin. Ehkä se on universumin ikuisia lakeja: koskaan et tee mitään oikein ja aina kaikki muut tietätävät paremmin miten sinun pitäisi asiat tehdä, kuolemaa myöten.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien väsyneitä ruumiita.


Helmet lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (lukupiirin vetäjä on kirjaston henkilökuntaa, joten katson kriteerien täyttyvän)