Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY:n äänikirja, 2012 (2011)
6 levyä, kesto n. 6 h 50 min
Lukija: Pertti Sveholm
Kuunneltu: 8.5.2018
Mistä: kirjastosta

Kun huomasin kirjaston äänikirjahyllyssä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaanin ajattelin, että voisin kuunnella sen junamatkailun hengessä, hieman senkin vuoksi kun minulla ajoittuu tähän kevään ja kesän taitteeseen parikin junamatkaa.

Tyttö hyppää Moskovasta Siperian halki Mongoliaan menevään junaan. Samaan hyttiin astuu kaalikorvainen mies, vaikka tyttö kuinka itsekseen toisin toivoo. Alkaa matka ja samalla miehen jatkuva jutustelu. Tyttö ehtii kuulla monta tarinaa, mitkä tosia ja mitkä keksittyjä tai väritettyjä, nähdä monta paikkaa, kokea monta tunnetta ja tilannetta pitkän matkan aikana niin hytissä kuin sen ulkopuolella ennen päämäärää Ulan Batoria.

Juna sukeltaa luontoon, jyskyttää halki lumisen, aution maan.

Hytti nro 6 on merkillinen ja kiinnostava matka halki Neuvostoliiton. Liksomin kerronta yhdistettynä tasaisesti etenevään junamatkaan on hypnoottista. Kieli pursuaa adjektiiveja, se on kuvailevaa ja listaavaa. Tarina on parhaimmillaan lyhyehköissä pätkissä kuunneltuna, jolloin runsaasta kielestä ja kuvailusta nauttii. Pidempään kuunnellessa varsinkin maisema vyöryy päälle ja iskee ähky. Kuin upean kerronnan vastapainoksi mies on välillä erittäin karkea, rivo sekä inhottava. Liksomin luonnonkuvaukset, tarkat näkymät junan ikkunoista ihastuttavat ja saavat nopeasti unohtamaan miehen ajoittain alatyylisen käytöksen.

Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen.. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Tarinassa on paljon toistoa. Asemilta lähdöt, lähtöjen yhteydessä muovisista kaiuttimista pauhaava mahtipontinen musiikki, ikkunasta vilisevät maisemat, asemille saapumiset, tee, vodka, musta leipä, smetana, kurkut... Myös tekstissä on toistoa. Aluksi nämä kertaukset hämmentävät, mutta muuhun tarinaan ja sen toisteisuuteen suhteutettuna uudelleen toistettavat pätkät eivät yllätä. Silti useamman kerran jälkeen toiston teho hieman laantuu ja muuttuu jopa ärsytykseksi. Tarina kantaisi mainiosti ilman toistoa.

Kirjan rakenne on muutenkin mielenkiintoinen. Aluksi nimettömäksi jäävä tyttö on kuin tyhjä kangas, joka matkan edetessä värittyy ja hänen taustansa avautuu hiljalleen lukijalle tytön muistellessa elämäänsä matkaa edeltävältä ajalta. Mies jatkaa loputonta puhettaan, mutta tyttö pysyy hiljaa. Mietin useamman kerran onko tyttö mykkä, mutta kyllä hänellä ääni on, hänen puoltaan keskusteluista miehen kanssa ei vain ole tarinassa juurikaan näkyvillä. Tyttö puhuu esimerkiksi junan vaunuemäntä Arisalle, mutta lopulta myös hyttikumppanilleen Vadim Nikolajevitš Ivanoville niin, että lukijakin kuulee tytön äänen. Ehkä tässä kuvastuu kirjan punainen lanka, tytön matka paitsi Ulan Batoriin myös itseensä, oman itsensä ja oman äänensä löytäminen. Hytti nro 6 jätti jälkeensä mielenkiintoisen, hieman kaihoisan tunnelman. Olisi tätä saattanut kuunnella kauemminkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Kirjassa ei sanota suoraan vuotta, mutta miehen puheista selviää pienellä matematiikalla, että on vuosi 1986.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

WSOY, 1991

181 sivua

Suomentanut: Laila Järvinen

(Pappan och havet, 1965)

Luettu: 8.5.2018

Mistä: lapsuuden lahja

Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.

Hyvää äitienpäivää!

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Otava, 2004

396 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(Easter Island, 2003)

Luettu: 1.5.2018

Mistä: kirjastosta

Vanderbesin Pääsiäissaari on taas yksi niistä kirjoista, joita olen pyöritellyt kirjastossa useamman kerran ja miettinyt lainaisinko sen. Taisipa kirja olla kerran vaihtarina ja/tai puheena eräässä Oulun kirjablogitapaamisessakin. Nyt viimein oli päästävä kirjamatkalle Pääsiäissaarelle.

Vuonna 1913 brittinainen, 23-vuotias Elsa Pendleton Beazley, saapuu Pääsiäissaarelle vastavihittynä vaimona yhdessä miehensä Edwardin sekä 3 vuotta nuoremman sisarensa Alicen kanssa. Laivamatka saarelle on pitkä ja perillä odottaa Edwardin tutkimusprojekti liittyen aikanaan eri puolilla saarta seisoneisiin valtaviin moai-patsaisiin. Vuonna 1973 Pääsiäissaarelle lentää 33-vuotias amerikkalaisnainen Greer Farraday. Saari on kiehtonut Greerin mieltä pitkään ja viimein, jonkin aikaa sitten leskeksi jäätyään hän on saapunut saarelle tutkiakseen sen kasviston kehittymistä.

Kaukana kaikesta sijaitseva Pääsiäissaari, Te Pito O Te Henua tai Rapa Nui, esittäytyy kirjassa kahden naisen kohtalona, kuin pakopaikkana tai surutyön alttarina, jossa parantaa särkynyttä sydäntä, etsiä elämälle uutta sisältöä ja suuntaa, miettiä menneisyyttä, pohtia valintoja ja vastuuta. Kuinka paljon voi hyväksyä itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja missä vaiheessa ei tarvitse tai voi enää antaa anteeksi? Kuinka paljon voi joustaa, elää toisen henkilön ehdoilla, milloin voi ajatella itseään?

Onko tämä uusi elämä suunniteltu hänen varalleen, sovittu ennalta, niin kuin isä olisi luvannut että hän tarjoilisi teetä, ja nyt hän vain kantaisi höyryävää pannua? Jonkin oman tahtoni säikeen, ajattelee Elsa, vaikka miten pienen, tulisi olla kudottuna tulevaisuuteeni. Vaikka tietäisin kuoleman tulevan huomenna, eikö minun pitäisi saada valita myrkyn ja pistoolin välillä?

Eri aikoina saarella olleilla Elsalla ja Greerillä on paljon yhteistä. Molemmat purkavat suruaan ja hämmennystään uuteen arkeen uudessa, täysin erilaisessa elinympäristössä ja eristyksissä vanhasta elämästä. Elsalla on rakas autistinen sisarensa Alice, jonka huolehtimisesta Elsa on tehnyt elämäntehtävänsä, Greerillä on oma kenttätyönsä, johon uppoutua. Molemmat naiset ovat joutuneet jättämään taakseen miehen, Elsa on joutunut unohtamaan Maxin solmittuaan järkiavioliiton Edwardin kanssa, Greer puolestaan on menettänyt puolisonsa Thomasin tämän menehdyttyä äkillisesti sairaskohtaukseen. Niin Max ja Edward kuin Thomas ovat reilusti vanhempia kuin Elsa ja Greer eli naisia yhdistää myös suhteet vanhempiin miehiin. Kaiken kehyksenä on tiede sekä tutkimusprojektit.

Tutkimuksiin uppoutuminen oli aina tuonut hänelle lohtua. Jo lapsena, katsellessaan isänsä mikroskooppiin, hän oli oivaltanut että tiede oli kuin tila johon mieli saattoi astua, turvallinen pohdiskelukammio jossa ei ollut tilaa surulle. Myöhemmin hän tuli ymmärtämään, että loppujen lopuksi kyse oli mittasuhteista. Pienempääkin pieni – siitepöyhiukkaset (sic) – ja valtavan suuri – geologinen aika, ajanjaksojen vaihtuminen – sai jokapäiväiset, jopa kuukausia ja vuosia eämään vaikuttaneet pettymykset tuntumaan toisarvoisilta. Vuosien myötä tieteestä oli tullut turvallinen peite, jonka alta hän saattoi etsiä suojaa elämän kylmyydeltä.

Elsan ja Greerin lisäksi tarinassa seurataan yhden saksalaisen laivueen vaiheita ja kerrataan Darwinin evoluutioteoriaa sekä muutaman tutkimusmatkailijan kokemuksia Pääsiäissaarelta. Nämä tarinalinjat tuntuivat aluksi irrallisilta naisten tarinoihin nähden, mutta lopulta nämäkin löysivät paikkansa kokonaisuudessa. Elsan ja Greerin matkan varrelle mahtui yllättäviä käänteitä ja heidän vaiheitaan oli sujuva ja miellyttävä seurata, mutta silti päähenkilöt jäivät vähän etäisiksi ja lukukokemus haaleammaksi mitä odotin.

Pääsiäissaari oli kiinnostava ja eksoottinen kohde kirjalliselle matkalle. Pidin moai-patsaista, saaren historiasta, tavoista, kulttuurista sekä luonnosta. Tarinaan upotetusta kasvitieteellisestä osuudesta en jaksanut hirveästi innostua. Siitepöly, siemenet, latinankieliset kasvien nimet ja mikroskooppinäkymät olivat minulle vähän liikaa, ilman niitä olisin saattanut pitää Pääsiäissaaresta paljon enemmän.

Iorana!

(Rapa Nuin kieltä, tarkoitta sekä päivää että näkemiin.)

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen usein ajatellut, että maailma olisi edelleen täysin kartoittamaton, elleivät särkyneet sydämet olisi saaneet ihmisiä liikkeelle.

Helmet-lukuhaaste 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile