Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinonen: Metsän äiti

Atena, 2017

208 sivua

Luettu: 30.10.2017

Mistä: kirjastosta

Anne Leinosen teoksia on tullut viime aikoina vastaan vähän joka paikassa ja huomasinkin yhtäkkiä, että niitä löytyy sekä kirjastolainapinosta että kirjakaupan ostoskassista. Päätin tarttua ensin Metsän äitiin, joka sopii salaperäisyydessään Halloween-lukuhaasteeseen.

     Kun olin juonut lämmintä teetä, nousin kannon päälle ja huusin nimeni salolle.

     - Katariina!

     - ... Riina, Riina, Riina, kaiku vastasi.

     Mummu tuli viereeni ja riisui huivin. Hän sipaisi hiestyneitä hiuksiaan. - Älä turhaan kutsu nimelläsi, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. - Metsällä on korvat. Ja sielu.

     - Mitä se sielu tekee?

     - Sille voi sopottaa salaisuuksia, mummu sanoi. - Ja jos on oikein varma, siltä voi pyytääkin asioita.

     - Onko se hyvä haltiatar, joka antaa kolme toivomusta? muistelin lukemaani satua.

     - Metsä ei ole hyvä eikä paha. Metsä on metsä, ja se heijastaa sen minkä sille antaa.

Riina palaa lapsuudenmaisemiin Vihainperälle dokumentoimaan kellareita. Paluu ei ole ruusuinen, Vartolan mökki on muistojen lisäksi täynnä vanhaa tavaraa, hiiriä ja outoja hajuja, ensimmäinen kellari pitää sisällään järkyttävän yllätyksen ja Riina alkaa nähdä pelottavia näkyjä. Riinan mieltä painaa suvun taakat, vatsan pohjaa uusi elämä. Onko näyt seurausta raskaudesta vai onko Riina menettämässä järkensä niin kuin äiti? Kylän menneisyys on täynnä synkkiä tapahtumia, painavimpana nuoren naisen murha suolla 90-luvulla. Onko Liisan murhaaja kuollut vai kulkeeko hän edelleen vapaana? Mitä merkitystä Riinan näyillä on, kenen tarinaa ne kertovat? Kyläläisiltä on turha kysyä apua, he suhtautuvan Riinaan kuin ulkopuoliseen, kylmän etäisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Vihainperän perisuomalainen, jonnekin menneelle vuosikymmenelle pysähtynyt pikkukylän tunnelma on kuvattu hienosti. Kylä hiljenee ja rapistuu, luonto on lähellä, kaikki jäljelle jääneet kyläläiset tuntevat toisensa, julkisia salaisuuksia on joka puolella, mutta niistä ei huudella ulkopuolisille, pidetään huoli omista asioista.

Tarina on kirjoitettu pääosin yleiskielellä, mutta välillä kerrontaan vilahtaa erikoisia sanontoja kuten maaperä kurnahteli, kaadoin kissalle rakkeloita kuppiin, halusta utsia, muualta talosta kuuli (sic) rumahdus. En tiedä ovatko sanat murretta vai uudissanoja, joka tapauksessa nämä pilkahdukset rikastavat tarinan kieltä. Lisäksi huomioni kiinnittyi muutamiin kirjoitusasun hajanaisuuksiin. Riinan näyt on yleensä kirjoitettu normaalilla fontilla, mutta sitten yhtäkkiä kursiivilla, kirjassa kuvatuissa tekstilainauksissa puolestaan on käytetty sekä kursiivia että « ... » -merkintää. Mietin oliko näillä vaihtelevilla kirjoitusasuilla merkitystä, mutta en huomannut logiikkaa. Pikku juttu, mutta kun tarinaa kerrotaan useassa ajassa ja eri henkilöiden kautta on lukijan oltava tarkkana, joten asiaan tuli kiinnitettyä huomiota. Metsän äiti on kuitenkin niin vetävä tarina, että nämä huomiot eivät lukuintoa heikennä. Enemmän minua häiritsi Riinan hieman päämäärätön haahuilu ja vatulointi neuvolaan menon tai työhön tarttumisen suhteen. Välillä teki mieli sanoa, että ryhdistäydy nainen!

Metsän äiti on tulvillaan erikoista, yliluonnollisuutta tihkuvaa tunnelmaa. Ympärillä humiseva metsä, kylmät ja kuumat näyt, musta kissa, suvun naiset, salaisuudet, kansantarut, oikea ja väärä, sovitus, uhrit, virheet... Tapahtumia ja muistoja ripotellaan eri vuosikymmenille ja ne kerrotaan useamman suvun naisen näkökulmasta. Kerronnasta ja tunnelmasta tuli mieleen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut. Tarina avautuu hiljalleen niin, että jännitys pysyy yllä, mutta vielä lopussa tuntuu, että kaikkea ei ole paljastettu, metsän ympärilleen levittämä verho jää vielä lukijan ja Vihainperän sekä sen asukkaiden väliin.

Metsän äiti saa ajattelemaan metsän eri ulottuvuuksia, omia metsäkokemuksia ja herättää kiinnostuksen vanhoihin kansantaruihin. Odotan myös innolla Leinosen muuhun tuotantoon tutustumista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.

Halloween-lukuhaaste (1.-31.10.2017):
Anne Leinonen: Metsän äiti
J. R. Ward: Koston rakastaja

J. R. Ward: Koston rakastaja

J. R. Ward: Koston rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #7)

Basam Books, 2012

785 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Avenged, 2009)

Luettu: 26.10.2017

Mistä: kirjastosta

 

Aina on aikaa vampyyreille, varsinkin näin halloweenin alla. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon voi lukea teemaan sopivia kirjoja lokakuun aikana.

ZeroSum -klubin pyörittäjä, sutenööri ja huumekauppias Rehvenge on vampyyrin ja symphathin jälkeläinen. Hän on joutunut koko ikänsä salaamaan taustansa sillä toisten tunteita manipuloivia ja niistä energiansa saavia symphatheja ei katsota vampyyriyhteiskunnassa hyvällä, heidät karkotetaan Kanadan rajalla sijaitsevaan siirtokuntaan. Rehvenge maksaa sekä omasta että ystävänsä ja työntekijänsä Xhexin salaisuudesta kallista hintaa ja on vuosikymmeniä alistettu julman kiristyksen kohteeksi. Rehvenge on itsekin sangen julma ja pelätty uros, mutta kun hän törmää klinikalla työskentelevään kauniiseen ja kilttiin Ehlenaan joutuu hän yllättäen vastakkain oman pehmeämmän puolensa kanssa. Rehvengen julmuus punnitaan kun yksi glymeran eli vampyyrien ylhäisön jäsenistä antaa hänelle vaarallisen tehtävän. Kummalle puolistaan Rehvenge on uskollinen, vampyyri- vai symphathperimälleen?

"Kuninkaan on kuoltava."

     Kolme lyhyttä ja yksiselitteistä sanaa. Yksinään yksikään niistä ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää. Entä yhdessä? Yhdessä ne manasivat esiin koko joukon pahanlaatuista paskaa: Murhan. Petoksen. Valtiopetoksen.

     Kuoleman.

     Rehvenge pysytteli hiljaa sanojen lausumista seuranneiden latautuneiden hetkien ajan. Hän antoi sanakolmikon roikkua työhuoneen tunkkaisessa ilmassa. Sanat olivat kuin kärjet pimeässä ja pahassa kolmikannassa, jonka hän niin kovin hyvin tunsi.

     "Eikö sinulla ole minkäänlaista vastausta esitettäväksi?" Montrag, Rehmin poika, tivasi.

     "Eipä ole."

Mustan tikarin veljeskunnan seitsemännessä osassa mennään vähän sivuraiteille sillä Rehvenge ja Ehlena eivät ole osa veljeskuntaa. Rehvenge kylläkin on Bellan veli ja Bella puolestaan on veljeskunnan jäsenen Zsadistin puoliso ja onhan Rehvengen johtama ZeroSum veljeskunnan kantapaikka. Kytkös veljeskuntaan tulee myös Rehvengen saaman tehtävän kautta ja tapahtumien edetessä myös veljeskunta pääsee vauhtiin. Oli hauska tutustua paremmin aiemmissa osissa sivuosaan jääneisiin tyyppeihin ja kun viimeksi kaipasin muiden veljeskunnan jäsenten kuulumisia niin Koston rakastajassa tapasi useamman veljeksen puolisoineen ja perheineen.

Seitsemän osan jälkeen sarjasta voisi esittää seuraavan juonikaavan: esitellään mies/uros + esitellään nainen/naaras + toimintaa + mutkia matkassa = kutakuinkin onnellinen loppu. Toistuva kaava ei silti vähennä tarinan viihdearvoa. Sarjan nokkela sanailu, yksi sarjan tavaramerkeistä, on suurimmaksi osaksi hauskaa ja osuvaa: Wrath työnsi sormensa V:n naamaan. "Älä seuraa minua. Onko selvä? Et seuraa minua." "Senkin typerä ääliö", V sanoi täydellisen uupumuksen vallassa. "Olet kuningas. Meidän kaikkien pitää seurata sinua." Välillä hauskuus valitettavasti katoaa, joskus koko lauseen idea hukkuu rönsyilevään sanahelinään ja ontuviin kielikuviin: Kun Butch pysäköi Escaladen klinikan autotallien eteen, Wrathin suu alkoi vetää leukoja kiroustangossa. Selvä... Sentään aika lyhyesti kuvattu, seuraavassa rönsytään enemmän: Kaikkialla juhlivat nyt ikivihreät puut, ja niiden neulasista pörheät oksat olivat kuin havupuiden puustolle ominainen keskisormennäyttö lehtipuutovereilleen näiden liian pöyhkeilevästä syksyn lehtien väri-ilotulituksesta. Huh.
 

Koston rakastajan lähes 800 sivussa oli mukavasti lukemista ja suoraviivaista toimintaa (seksiä mukaan lukien) sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä riitti alusta loppuun. Wardin kevyt, hieman ennalta arvattava vampyyriviihde sopi loistavasti sairasteluun ja lomailuun. Hieman yllättäen tarinassa tuli vastaan mm. omaishoitajavampyyri. Kovin inhimillistä.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

Silmä silmästä ja vielä vähän päälle ja sitä rataa.

Halloween-lukuhaaste 2017.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt & kirjailijavierailu Iin kirjastossa

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

(Kuopio #2)

Otava, 2002

Luettu: 14.10.2017

Mistä: kirjastosta

Ihastuin Kähkösen Kuopio-sarjan aloitusosaan Mustat morsiamet jo viisi vuotta sitten. Miten ihmeessä meni näin kauan ennen kuin jatkoin sarjan lukemista? Kähkösen kirjastovierailun (tästä lisää kirja-arvion jälkeen) innoittamana varasin välittömästi Rautayöt kirjastosta, lainasin myös Mustat morsiamet sillä pitkän lukutauon jälkeen oli pakko kerrata sen tapahtumia ennen jatko-osaan tarttumista.

Rautayöt, hän kuuli isänsä sanovan. Ne on niitä öitä alakukesästä kun eniten hallaa pelätään. Se on pahin se alakukesä, sillä mikä sillon tapahtuu, se viepi toivon kokonansa.

Talvisota on päättynyt, mutta se on vaatinut veronsa myös Tuomen perheestä. Jalmari on kaatunut rintamalla, vanha Lauri on menehtynyt sairastettuaan aikansa ja sotamuistojensa riivaama Lassi on karkotettu vinttiin kun yhteiselo muun perheen kanssa on käynyt mahdottomaksi. Arki lepää Annan ja Hildan varassa, Hilda yrittää tuoda leivän pöytään pyykkärin työllä ja Anna hoitaa kotia, kaksosiaan Ottoa ja Liljaa sekä vanhaa Serafiinaa, jonka muisti rapistuu vähä vähältä. Anna tutustuu pihapiiriin tyttärensä Marin kanssa muuttavan Hiljan kanssa ja ystävyys tuo uudenlaista rikkautta Annan melko yksinäiseen ja kotiin sidottuun elämään. Ystävän kanssa on helpompi jakaa vaikeudet, mutta edes ystävyys ei karkota tulevaa talvea, aatteita ja huhuja uudesta sodasta...

     Se ei ollut totta, se maailma, joka oli sortunut yhdessä talvessa. Se pitkäkaikuinen, kestävä, kauniisti rakentunut ja viileä maailma, jossa oli loputtomiin aikaa. Tämä oli totta, tämä tikittävä, pysähtynyt, laukkaava, läähättävä kesä, huudot, unettomuus, levoton rouhinta ja jyry tämän pienen, yhä pienenevän soikion ympärillä; savu, joka hiljaa peitti koko valittavan maailman.

Kähkönen kuvaa sodan jäljiltä niukkaa ja paikoin hyvinkin karua arkea vahvasti, väkevästi ja elävästi. Sota on vielä kovin lähellä ja läsnä ajatuksissa, kirkas sää saa ajattelemaan lentosäätä, taivaalla liitäviä koneita ja niiden pudottamia pommeja, ukkosen jyly tai tulen kajo nostaa paniikin ja pelon vihollisen tuomasta tuhosta. Ruokaa on vähän ja myös muista ennen niin tavallisista elintarvikkeista on pulaa. Haaveet ovat pieniä, mutta väsymys ja pelko suuria. Kaikkien apua tarvitaan pitämään sadot pystyssä ja perheet hengissä, niin naisten kuin puolikuntoisten miestenkin.

Pienet, jopa hieman ohimennen kerrotut yksityiskohdat kertovat paljon. Maailman myllerryksen keskellä ihminen on kovin pieni, sitä unohtaa arkipäiväiset asiat kuten kenkien tai hiusten kunnon, käsilaukun lipaston laatikkoon, kyvyn hymyillä, Nivean tuoksun,  jos minä olen tämänkin unohtanut, niin mitähän kaikkea muuta? Samalla, kuin huomaamatta unohtaa myös isommat asiat kuten uskon, toivon, rakkauden, jopa itsensä kun yrittää selviytyä päivä kerrallaan, jos jotkin asiat elämässään saikin järjestykseen, niin aina tuli tällaisia ylisuuria paloja, jotka törröttivät joka kohdasta ulos ja joitten kanssa sai sitten jauhautua niin kipeästi, että väliin tuntui, ettei päiväkään kyllä enää jaksaisi. Vaan jaksettiinhan tuota. Itkeä ei edes ehdi.

Oli hienoa palata Tuomen perheen pariin, nauttia upeasti soljuvasta kerronnasta ja menneen vuosikymmenen Suomen ja Kuopion tunnelmasta. Vaikka Annan ja Lassin tarinan käänteitä oli kiinnostava seurata nousi tunnepuolella ehkä merkittävimmäksi vanha Serafiina. Hänen hiljaista irtaantumistaan ajasta ja paikasta, muistin ja ymmärryksen verhon repeilemistä oli riipaisevan tuskallista seurata. Ihmismieli on kovin hauras, mutta samaan aikaan myös vahva. Periksi ei anneta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Näille pienille on käytävä paremmin kuin minulle on käynyt, ja olkoon se minun aatteeni.

- - -

Sirpa Kähkönen vieraili 14.9. Iin kirjastossa. Oletin vierailun olevan perinteistä muotoa haastattelija kysyy ja kirjailija vastaa, mutta yllätyksekseni Kähkönen oli äänessä yksin. Hänen esiintymisensä oli oikeastaan luento mikrohistoriasta, sukujen taakoista ja salaisuuksista, aineettomasta perinnöstä sekä naisen asemasta ja työstä. Luento oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava, aika kului kuin siivillä ja tunti tuntui kuluvan liian nopeasti.

Kähkönen kertoi kirjojensa taustoista, omasta suvustaan ja siitä miten on etsinyt ja löytänyt tietoja sukulaisistaan. Hän kertoi myös mm. kirjailijan työstään sekä savolaisesta tavasta keksiä jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja ilmaista asioita (olen usein kuullut käyttäväni puheessa erikoisia sanoja ja tunsinkin tässä kohtaa hienoista sielujen sympatiaa). Esimerkiksi Kähkösen eräässä kohtaa käyttämä sanonta käy kepulisti kuulosti merkityksestään huolimatta lämpimältä ja mukavalta, ikään kuin siinä, että käy huonosti olisi kuitenkin mukana ja seurauksena joku pieni hyvän murunen. Talletin sanonnan muistikirjaani, ehkä se tarttuu omaan sanavarastoonkin.

Kähkönen jutteli myös murteesta ja sen käytöstä, tosin hän kertoi käyttävänsä mieluummin kieli-sanaa murre-sanan sijasta etenkin puhuttaessa tunteista, suoraan sydämestä tulevista asioista. Tämän huomasi myös Rautaöistä, jossa dialogeissa vilahteleva murre tuo tarinaan vielä lisää tunnetta ja väriä, joissain kohdissa se puskee läpi vahvana, sydänverta vuodattaen.

Kannattaa käydä kuuntelemassa Kähköstä mikäli siihen on mahdollisuus.

Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies

(Bill Hodges #1)

Tammi, 2016

463 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Mr. Mercedes, 2014)

Luettu: 3.10.2017

Mistä: oma ostos

Kävin katsomassa Stephen Kingin Musta torni -kirjasarjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan ja sen jälkeen oli pakko päästä taas Kingin tarinoiden pariin kirjallisessa muodossa. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Kingin hyppäys pois kauhugenrestä, Bill Hodges -dekkaritrilogian aloitusosa. En ole juurikaan lukenut viime aikoina perinteisiä dekkareita, mutta jos suosikkikirjailijani päättää sellaisen kirjoittaa niin minä luen sen epäröimättä.

Bill Hodges on jäänyt eläkkeelle rikosetsivän työstään vain puoli vuotta sitten, mutta hän on jo vaipumassa hyvää vauhtia jääkaapin, nojatuolin ja television muodostaman kultaisen ja lamauttavan kolmion syövereihin. Uusi arki ei maistu miltään ja vanha tuttu revolveri alkaa näyttää ystävältä, sen piippu pakotieltä pois paikallaan junnaavasta tyhjästä arjesta. Mainospostien välistä löytyvä Rikosetsivä K. William Hodgesille (evp.) osoitettu kirje saa Hodgesin aistit ja ajatukset terävöitymään, se osoittautuu juuri sopivaksi potkuksi eläkeläisen takapuoleen ja sysää Hodgesin takaisin raiteilleen, nuuskimaan jälkiä ja selvittämään yhteyksiä. Onko kirjeen lähettäjä todellakin se, joka väittää olevansa, Mersumies, joukkomurhaaja, joka Hodgesilla jäi saamatta kiinni? Ehkä se selviää. Salaperäinen kirjekaveri taitaa haluta leikkiä Hodgesin kanssa enemmänkin sillä hän esittää Hodgesille kutsun tulla juttelemaan Debbien sinisen sateenvarjon alle...

     Kysymys, johon hänen on vastattava ennen kuin aloittaa, on yksinkertainen: kumpi on tässä kahdenkeskisessä suhteessa kala ja kumpi kalastaja?

Hodges pyörittelee aikansa vaihtoehtoja. Kirjettä ei voi jättää huomiotta sillä sen kirjoittaja tuntuu tietävän vähän liikaa Hodgesista ja hänen elämästään. Vanhoista poliisikontakteista ei ole nyt hyötyä, nyt on pärjättävä omillaan, tehtävä omat ratkaisut.

     Hodges vetää keltaisen lehtiön  syliinsä ja kääntää uuden lehden. Hän kirjoittaa puoliväliin kuusi sanaa isoin kirjaimin:

     MINUN TÄYTYY KIRISTÄÄ HÄNEN HERMONSA ÄÄRIMMILLEEN.

Ennen kuin päästää Hodgesin ja muut irti King esittelee ensin miehen, naisen ja pienen lapsen, kutoo heidän ympärilleen paikkaan nähden yllättävän idyllin ja sitten muutaman kappaleen jälkeen hajottaa asetelman ja samalla myös henkilöt palasiksi. King johdattelee lukijaansa yhteen suuntaan, paiskaa oven kiinni ja ojentaa kättään kutsuvasti seuraavalle polulle. Ja minähän seuraan, mielelläni! Ketäs täältä seuraavaksi löytyykään? Kieltämättä Hodges on melko kliseinen ex-poliisi, hänelle on jossain vaiheessa alkoholi maistunut ongelmaksi asti, vaimo on lähtenyt, tytär on jäänyt etäämmälle, työ sekä työpari on muodostanut elämän ytimen ja nyt ollaan tyhjän päällä. Kun mukaan otetaan epätasapainoinen rikollinen, leppoisa ja mukava naapurin poika sekä pari naista, toinen oikein miellyttävä ja topakka, toinen ailahtelevainen ja omalaatuinen on keitos valmis hämmennettäväksi. Mutta päästetään ääneen vielä Mersumies kylmine ajatuksineen niin saadaan käsitys minkälaisesta pimeydessä kulkevasta miehestä on kyse:

Kaikki uskonnot valehtelevat. Kaikki moraalisäännöt ovat harhaa. Jopa tähdet ovat pelkkä kangastus. Totuus on pimeyttä, ja ainoa asia, jolla on väliä, on tehdä vaikuttava teko ennen pimeyteen astumista. Viiltää maailman ihoa, niin että siihen jää arpi. Eihän historia muuta olekaan kuin sitä - arpikudosta.

Jännitystä ei ladata tällä kertaa yliluonnollisuuksilla, mutta ei myöskään rikollisen henkilöllisyyden selvittämisellä sillä se on selvillä alusta asti. Jännitystä riittää silti kun seurataan Mersumiehen kiristyvää pinnaa, sitä missä vaiheessa Hodges ystävineen ymmärtää missä mennään ja kun odotetaan kenet päähenkilöistään King uhraa vai uhraako ketään. Vaikka nyt ei olla perinteisen King-kauhun äärellä niin Mersumies on pelottava, tarinan rikokset ovat karmaisevalla tavalla totta ja tätä päivää.

Mersumiehessä on Kingin ystäville tarjolla tuttuun tapaan viittauksia Kingin muuhun tuotantoon, ainakin eräs itsestään käynnistyvä Plymouth ja muuan Pelle Penninvenyttäjä mainitaan. Tosin molemmssa tapauksissa viitataan todellisen auton ja pellen sijasta niistä kertoviin tv-elokuviin, eihän dekkariin oikein sovi kauhua kylvävät yliluonnolliset autot ja pellet. Tai no, tietyllä tapaa ajateltuna Mersumiehestä löytyy molemmat, sairas pelle kulkuvälineineen... Kyllä tästä Kingin käden jäljen tunnistaa enkä pistä ollenkaan pahakseni Kingin hyppäystä kauhulaatikon ulkopuolelle. Bill Hodges on mukava tuttavuus ja tapaan mielelläni hänet uudelleen. Turvavyöt kiinni!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mersumies on hyvin älykäs ihminen, joka sattuu olemaan kaheli.