Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

readme.fi, 2015

208 sivua

Suomentanut: Marko Niemi

(Harry Potter - Magical Places from the Films, 2015)

Luettu: 26.3.2016

Mistä: kirjastosta

Vanhempi villasukkalapsi on osoittanut kiinnostusta Harry Potter -sarjan lukemista kohtaan ja minä olen pyöritellyt pidemmän aikaa ajatusta sarjan uudelleen lukemisesta. Sittenhän meillä olisi taas mahdollisuus yhteisille kirjakeskusteluille. Viisasten kivi sai kuitenkin vielä odottaa vuoroaan sillä valitsin kirjastosta mukaani tämän kiinnostavalta näyttävän Harry Potter - Maaginen maailma -kirjan.

Kirjassa kuljetaan kirjoista ja elokuvista tutuilla paikoilla. Matka alkaa Dursleyn perheen talosta, sitten pistäydytään Viistokujalla ja jatketaan King´s Crossin aseman kautta Tylypahkaan, jossa kierretään luokkia, opettajien työhuoneita sekä Tylypahkan tiluksia ennen kuin siirrytään Tylyahon kylään. Myös Taikaministeriö esitellään ja lopulta kurkistetaan vielä velhokoteihin. Kirjassa kuvataan mm. tuotantosuunnittelja Stuart Craigin sanoin sitä taustatyötä, mitä elokuvan tekeminen vaatii ennen kuin se on katsojien nähtävillä. On kuvauspaikkojen etsintää, rekvisiitan hankkimista ja lavasteiden rakentamista. Suunnitelmia, piirroksia, toteutettuja ja hylättyjä ideoita. Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli, kirjasta löytyy erilaisia piirroksia tai luonnoksia, konseptikuvia ja stillkuvia elokuvasarjasta. 

"Mielestäni on maagisuuden kannalta parempi, jos tulee yllätetyksi. Kun kävelee johonkin paikkaan, luulee ymmärtävänsä sitä. Mutta jos siitä kasvaa ulos jotain outoa ja maagista, sillä on suuri yllätysvaikutus."

Tämä kirja kulkee sikäli käsi kädessä elokuvien kanssa, että jos elokuvat (kirjoista nyt puhumattakaan) on katsomatta ei tästä kirjasta välttämättä paljoa irtoa. Tosin vaikka olen nähnyt elokuvat useampaan kertaan (ja lukenut kirjat) en siltikään saanut tästä kirjasta paljoa irti, lähinnä koin ärtymystä. Kirja tuntuu suoraan sanottuna Harry Potter -ilmiön maineella ratsastamiselta ja kirjasta jää ikävä rahastamisen sivumaku.

Kirjan idea on kiinnostava ja ulkoasu näyttää pikavilkaisulla tyylikkäältä, mutta sisältö jää valitettavasti melkoisen kevyeksi. Stillkuvat ovat hienoja, mutta ne ovat jo tuttuja elokuvista eikä konseptikuvatkaan tuo paljon uutta. Teksti on taitettu paikoin miten sattuu, sanat on saatettu katkaista tavuviivalla rivin keskellä ja yhdessä kohdassa lause katkeaa kesken kaiken, loppua ei löydy mistään. Lisäksi tekstiin on jäänyt useita kirjoitusvirheitä ja onpa osa kuvien teksteistä jäänyt kokonaan suomentamatta. Tuntuu, että viimeistelyvaihe on jäänyt kokonaan tekemättä.

On kirjassa myös jotain hyvää, se nimittäin kuvaa kiinnostavasti sitä kuinka suuri koneisto vaaditaan valmiin elokuvan tai tässä tapauksessa elokuvasarjan taustalle. Elokuva rakentuu tyhjästä, pala palalta, esine, lavaste ja kuva kerrallaan. Esimerkiksi lavasteita tarvittiin tähän elokuvasarjaan 600, yksittäisistä esineistä puhumattakaan. Jonkun on täytynyt nekin suunnitella ja tehdä tai hankkia. Ideoita ei myöskään ole vain siirretty paperilta valmiiseen lavasteeseen ja filmille vaan myös näyttelijöiden mielipiteitä sekä vinkkejä on kuultu. 

Kirja kiillottaa J.K.Rowlingin Harry Potter -kirjasarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvasarjan kilpeä, mutta ei ole itsenäisenä teoksena virheineen kaikkineen kovin kummoinen. Selailtavana kiva, mutta luettavana pettymys.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mielestäni taikuus on paljon vahvempaa, kun se kasvaa jostain todellisesta."

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

(Wayward Pines #3)

Tammi, 2016

324 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Last Town, 2014)

Luettu: 12.3.2016

Mistä: kirjastosta

Salaisuus jäi niin jännittävään paikkaan, että Viimeinen kaupunki piti varata kirjastosta. Kiitos OUTI-kirjastojen uudistuneen kirjastojärjestelmän sain kirjan entistäkin nopeammin luettavakseni. Ja luetuksi, tämä tuli ahmittua hetkessä.

Kun Wayward Pinesin seriffi Ethan Burke kertoi hetki sitten kaupunkilaisille totuuden heidän kotikaupungistaan ja elämästään sai kaupungin päämies David Pilcher tarpeekseen ja teki omat rajut ratkaisunsa. Sähköt ovat sammuneet ja kaupunki on pimentynyt. Kaupunkilaiset ovat nyt omillaan. Kaupungin laitamilta on alkanut kuulua yltyvää ulvontaa ja rääkäisyjä, jotka lähenevät ja lähenevät.

Ethan muisti, kuinka isä oli herättänyt hänet kesken painajaisen, kun hän oli Benin ikäinen, rauhoitellut että se oli vain pahaa unta, ettei hirviöitä ollut olemassa.
      Mutta hänen poikansa maailmassa hirviöitä oli olemassa.
      Ja niitä oli kaikkialla.

Adam Hassler lähestyy kaupunkia mukanaan uutisia ulkomaailmasta. Pitkän tutkimusmatkan tehnyt nomadi haaveilee kodin rauhasta ja sängyn pehmeydestä tietämättä, että korkea aita ei enää erota kahta erilaista maailmaa toisistaan vaan niiden rajat ovat hämärtymässä. Paniikki ja tuho on jo hiipinyt Wayward Pinesiin. Paratiisi muuttuu taistelukentäksi, jossa on panoksena elämä, ei pelkästään yhden kaupungin vaan koko ihmiskunnan.

Crouch ei turhia kertaa kolmannen osan alussa aiempia tapahtumia vaan jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Taisi mokoma arvata, että lukija pyristelee tiukasti sarjan koukussa eikä jätä turhia taukoja osien lukemiselle. Kirja ei silti ole pelkkää toimintaa vaan Crouch jatkaa edelleen luomiensa hahmojen taustoittamista. Myös sivuhenkilöt saavat hetkensä valokeilassa, kuten eräs pariskunta, joka istuu pimeässä metsässä autonsa ulkopuolella, keskustellen ensimmäistä kertaa rehellisesti avioliitostaan ja taustoistaan sillä ennen Ethanin paljastusta kaupunkilaiset elivät kuplassa, kulississa, jossa elämä ennen Wayward Pinesia oli kielletty puheenaihe.

Crouch onnistuu tunnelman luonnissa todella hyvin. Tunnelma tihenee hetki hetkeltä ja kaupunkilaisten pelko yhdistettynä pimeyteen oli niin toimiva yhdistelmä, että selkäpiitäni karmi kunnolla ja tunsin lievää ahtaan paikan kammoa. Jo pimeys itsessään pitää sisässään outoa taikaa, se on lumoavaa, mutta samalla siinä on jotain hieman pelottavaa jopa tutussa ympäristössä. Kun pimeyteen lisää vielä jonkin hiiviskelemään näkökyvyn ulkopuolelle, mutta muiden aistien ulottuville on paniikki kovin lähellä.

     Huoneessa oli pilkkopimeää, hän ei nähnyt edes kättään kasvojen edessä.
     Hän kavahti seisaalleen ja kompuroi kohti ovea, löi polvensa kapiokirstuun vuoteen jalkopäässä, mutta onnistui pysymään pystyssä.
     Hän tuli ovelle.
     Kuuli askelmien natisevan, kun jokin nousi portaita.
     Jennifer painoi hiljaa oven kiinni ja hapuili lukkoa.
     Salpa naksahti vastalevyn sisään.
     Tunkeutuja oli nyt yläkerran käytävällä; laudat natisivat astujan painosta.
     Alakerrasta kuului uusia ääniä.
     Naksahdukset ja kirskahdukset valtasivat talon.
     Hän lankesi polvilleen ja konttasi lattian poikki takaisin sängyn luo, kun oven takaa kuuluvat askeleet lähestyivät. Hän painautui matalaksi ja hivuttautui sängyn alle. Sydän takoi pölyistä lattiaa vasten.

Edellisen kaltaiset toimintakohtauksiin painottuvat lyhyet lauseet saivat välillä hengästymään. Pidempien lauseiden lukeminen olisi saattanut olla sujuvampaa, mutta tällainen lausetykitys elävöitti tarinaa mukavasti ja antoi sille vielä lisää kierroksia. Ilkka Rekiaron suomennos oli sujuvaa luettavaa.

Crouchin loppurutistus oli melkoinen. Kuten sanoin kirja oli ahmaistava hetkessä ja kirjan loppu pääsi vielä yllättämään. Wayward Pines -sarjaa on puhuteltu trilogiaksi, mutta Crouch kuljettaa tarinansa sellaiselle takaportille, että jatko voisi olla mahdollista. Eri asia on kannattaako lukija jättää hieman nälkäiseksi niin kuin nyt vai tarjotako tarinalle vielä jatkoa. Sanoisin, että  näin on hyvä. Turha pilata hyvää sarjaa pitkittämällä sitä liian pitkälle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja he olivat pimeässä hirviöiden kanssa.

Wayward Pines -trilogia:
Ei pakotietä
Salaisuus
Viimeinen kaupunki 

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Tammi, 2016

313 sivua

Suomentanut: Aleksi Milonoff

(The Year of Marvellous Ways, 2015)

Luettu: 6.3.2016 ja 9.3.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sarah Winmanin upea esikoinen Kani nimeltä jumala osui ja upposi suoraan sydämeeni heti ensiriveiltään alkaen, joten odotukset kirjailijan seuraavaa kirjaa kohtaan olivat korkealla. Merenneidon vuosi olikin eniten odottamani kirja tälle keväälle (syksyn kirjatarjontaan en ole edes vielä tutustunut).

Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. Vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimalla taskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen.

Vanha Marvellous Ways asuu vankkureissaan omassa vuorovesipoukamassaan ja odottaa, tietämättä tarkkaan mitä, mutta odottaa kuitenkin sillä niin unet ovat häntä opastaneet. Pian hänen luokseen saapuu Francis Drake, nuori mies, jota sota ja rakkaus ovat kohdelleet kovin otten. Marvellous avaa kauan suljettuna olleen rantamökin sekä sydämensä Drakelle ja yrittää auttaa häntä takaisin jaloilleen. Päivät kuluvat ja maalaiskeiton sekä tuomenmarjaviinan äärellä Marvellous ja Drake tutustuvat hiljalleen toisiinsa. Toinen on nuori, toinen vanha. Toinen pelkää vettä ja toinen on siinä kuin kotonaan, onhan hän merenneito. Toinen haluaa nähdä isänsä kasvot, toinen kaipaa äitinsä kuvaa. Molemmat oppivat toisiltaan elämästä, sen iloista, suruista ja tarkoituksesta.

Tarinan aika kiertyy ja kieppuu, välillä on palattava taaksepäin etsimään mihin mikäkin viittaus liittyy. Runsaus kuitenkin kääntyi tarinan edetessä vahvuudeksi. Kaikella on aikansa. Kaikki oli yhteydessä kaikkeen. Kun pääsin Marvellousin ja Draken tarinan loppuun palasin uudelleen alkuun. Kyllä, luin tarinan heti perään uudestaan ja hymyilin kun ensimmäisellä kerralla ohittamani vihjeet tulivat vastaan.

Runsautta enemmän minua häiritsivät kirjoitusvirheet. Aleksi Milonoffin suomennos on taidokas ja upea ja onkin sääli, että tekstiin on jäänyt useita lukukokemusta häiritseviä virheitä. Mietin myös miksi osa nimistä (Valtatie, Rauha, Ilomieli) on suomennettu ja osa taas ei (Marvellous, Deliverance). On haastavaa tuoda suomennokseen se sama idea mikä alkukielisessä teoksessa on ollut tekemättä käännöksestä kömpelöä. Nyt suomennos hieman ontui rikkonaisen suomennoskäytännön vuoksi.

Marvellous kertoo värikkäästä elämästään niin elävästi, että haluaisin matkustaa Cornwalliin. Pysähtyä St Ophereen, haistaa leipomosta tulvivan tuoreen leivän tuoksun. Laskeutua metsän ja niityn läpi Marvellousin poukamaan. Kyykistyä silittämään ohimennen huhunsieppaajaa Marvellousin vankkureiden ovelle. Astua rantamökin portaille ja haistaa tuulen, meren sekä mudan tuoksun. Kurkistaa sillalta veteen ja nähdä mereltä tulevat oranssit meritähdet, kuulla kuinka ne huokailevat ja vaikeroivat koti-ikävässään ja odottavat jotakuta, ehkä eksynyttä, jonka johdattaa kotiin.
 
Merenneidon vuosi on erikoinen kirja. Se on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tarina on paikoin niin runsas ja polveileva, että siihen on hukkua, mutta sitten Winman nostaa minut pinnalle haukkaamaan happea, kuljettaa rauhallisesti rantaan ja jättää minut haukkomaan henkeäni sydän tunnetta täynnä, silmät kyynelistä kosteana. Haluan muistaa kaiken, jokaisen lauseen. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja sinä yönä he alkoivat nähdä yhteisiä unia, sillä niin siinä käy kun tntee toisen sydämen painon.

Ostin kuvassa näkyvän meritähtiriipuksen ennen kuin luin tämän kirjan. Ihmettelin mikä riipuksessa kiinnitti huomioni, mutta ostin sen ja nyt kirjan luettuani se sai ihan uuden merkityksen. Oma kirjallinen koruni, joka tuo jatkossa mieleeni tämän kirjan. Kummallisia ovat kirjapolut.