Sivut

30 joulukuuta 2014

Gillian Philip: Verikivi



Gillian Philip: Verikivi
(Kapinaenkelit #2)
Alligaattori, 2014
376 sivua
suomentanut: Jussi Hirvi
(Bloodstone, 2011)
Luettu: 29.12.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloittanut Tulimieli osoittautui ehdottomasti yhdeksi lukukesäni positiivisista yllättäjistä. Onneksi seuraavan osan suomennosta ei tarvinnut odottaa kauaa vaan pääsin pian uudestaan Sethin ja Conalin matkaan. Kieltämättä veljeksiä ehti jo tulla vähän ikävä. Koska kyseessä on sarjan toinen osa saattaa arvio sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia, lukeminen siis omalla vastuulla.

     On mahdotonta vastustaa johonkin kuulumisen tunnetta. Se elää muistona luissa, se imeytyy ytimiin. Sitä vastaan voi taistella niin kauan kuin haluaa - ja jumalat tietävät, että taistelinkin, ja paljon kauemminkin kuin olisin halunnut - mutta sitä ei voi voittaa. Voi vain pitää kasvonsa vedenpinnan yläpuolella, voi yrittää hengittää, vaikka paikkaan kuulumisen tunne vetää hiuksista kohti pohjaa.
     Olin alkanut jo hukkua. Tiesin sen nyt. 

Kuningatar Kate on karkottanut Sethin ja Conalin sithejen maailmasta ihmisten maailmaan etsimään Verikiveä, ennustuksessa mainittua talismaania. Ennustuksen mukaan Verikiven avulla voi pelastaa Hunnun, joka erottaa keijujen ja ihmisten maailmat toisistaan, mutta Katen tavoitteena on Hunnun lopullinen hajottaminen, maailmojen yhdistäminen ja ihmisten alistaminen valtaansa. Veljekset ovat jatkaneet etsintää satojen vuosien ajan, poistuen hetkittäin omaan maailmaansa helpottaakseen koti-ikäväänsä, mutta yhdellä käynnillä on kohtalokkaat seuraukset. Aika on käymässä vähiin ja 2000-luvulla Huntu repeilee jo liitoksissaan. Täyskuolevaisten on vaikea huomata sithejä, mutta yllättäen nuori varas Jed kiinnittää huomionsa Finniin, Conalin sisaren Stellan ja Aonghasin tyttäreen. Nuoret ystävystyvät ja Finn esittelee pojan myös perheelleen, Jed ei kuitenkaan tunnu muistavan Sethiä, vaikka he ovat tavanneet aiemminkin. Jed on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään Rorysta, mutta hänellä ei ole aavistustakaan kuinka pitkälle joutuu menemään suojellakseen veljeään.

Kun Tulimieli tempaisi alusta asti tiiviisti mukaansa oli Verikiven alku (oikeastaan puoliväliin saakka) jotenkin tahmea, tarina tempoilee ja poukkoilee moneen suuntaan ja tapahtumista oli vaikea saada kiinni. Kerrontaa kuljetetaan Sethin lisäksi Finnin ja Jedin näkökulmasta, mutta ratkaisu ei tunnu kovin toimivalta. Seth on edelleen vahva kertoja, joka vie tarinaa sujuvasti eteenpäin kun taas Finnin ja Jedin mukaan nimetyt luvut ovat sekavampia. Finnin ja Jedin persoonat pääsevät kuitenkin hiljalleen esille ja samalla heidän osuutensa toimivat paremmin.

Verikiven juoni on siis runsas ja osa yksittäisistä tapahtumista jää väistämättä ohuemmiksi. Esimerkiksi Leonoran rooli tapahtumien kulussa on merkittävä, mutta hänen tekemänsä valinnan perustelut ja asian käsitteleminen ohitetaan lähes kokonaan. Irralliseksi jäävät myös yhdessä kohtauksessa vilahtavat selkyrit, viholliset, joiden ulkonäkö kuvataan lyhyesti, mutta joiden taustoja ei selitetä samaan tapaan kuin lammyrien taustat Tulimielessä.

Puolivälissä tarina selkiytyy, syyt ja seuraukset alkavat näkyä. Kirja imaisee viimein mukaansa, jos ei yhtä vahvasti niin ainakin lähes samalla teholla kuin Tulimieli. En enää kiinnitä huomiotani pieniin juonenmutkien oikaisuihin tai ristiriitaisuuksiin, ne tuntuvat sivuseikoilta kun tapahtumat vyöryvät päälle. Philip kieputtaa juonta mukavasti ja tarjoilee väliin sellaisia ratkaisuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa tai pelätä. Philip ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Pidän kovasti tällaisista (nuorten) kirjoista, joissa tehdään koviakin ratkaisuja eikä mennä siitä missä aita on matalin tai missä on ruusunpunaisin loppuratkaisu. Kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin alusta aavistelin. Tekisi oikeastaan mieli lukea kirja uudelleen kun loppuratkaisu on selvillä. Seuraavaa osaa odotellessa!


Sitaattikunniamaininnan saa (ajankohtaan sopiva):

Raketit räjähtelivät yötaivaalla kuin miljoona ilmaan heitettyä jalokiveä, kuin kipinäkukat, jotka hetkeksi levittäytyivät yön mustalle tyynylle.

26 joulukuuta 2014

Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot I ja II

Mietin mikä kirja sopisi joulupäivän leppoisan rauhalliseen tunnelmaan ja muistin, että kirjastopinossani odottaa lukemistaan pari muumisarjakuva-albumia. Kun Tove Janssonin juhlavuosi on lähenemässä loppuaan päätin viimein tutustua sarjakuvamuotoisiin muumeihin. Luin albumit putkeen ilman taukoja, siksipä päätin tarjoilla näistä yhteisen arvionkin.




Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I
WSOY, 2008
95 sivua
Suomentanut: Anita Salmivuori
(Mumintrollet I, Mumintrollet II,
julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuodesta 1954 alkaen)
Luettu: 25.12.2014
Mistä: kirjastosta


Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot II
WSOY, 2009
84 sivua
Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen
(Mumintrollet II, Mumintrollet III,
julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1955-1956)
Luettu: 25.12.2014
Mistä: kirjastosta


Ykkösalbumin aloitustarinassa Muumipeikko vieraat ovat valloittaneet Muumin kodin (kirjassa puhutellaan Muumipeikkoa pelkästään Muumiksi, Muumimammaa äidiksi ja Muumipappaa isäksi). Nipsu keksii, että kuuluisana ja rikkaana Muumilla olisi varaa rakentaa uusi talo. Kuuluisuutta tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä eikä tulos aina ole odotettu, yrityksen lomassa Muumi sentään tapaa Niiskuneidin. Muumiperhe kertoo siitä kuinka Muumin yritys hukuttautua muuttuu iloiseksi jälleennäkemiseksi hänen vanhempiensa kanssa. Rauhallinen perhe-elämä alkaa pian ahdistaa isää, hän kaipaa seikkailua ja sellaisen Muumi yrittää hänelle järjestää. Muumin vanhemmat vaikuttavat kuitenkin kadonneen suursiivouksessa. Sekasorron keskelle saapuu vierailulle Mimmi-täti, jota Muumin isäkin hiukan pelkää. Muumiperhe Rivieralla sijoittuu Rivieralle, jonne muumiperhe ja Niiskuneiti lähtevät purjehtimaan isän ja Niiskuneidin päähänpistosta, he nimittäin tahtovat oikein kovasti etelään. Muumin ja hänen äitinsä epäluulot osoittautuvat oikeiksi, jetset-elämä ei ole muumeja varten. Laskuttaa? Hotelli? Menu? Mitähän ne tarkoittavat? miettii Muumin äiti. Yksinäinen saari kertoo retkestä, jolle muumit ja eräs professori lähtevät myrskystä huolimatta koska Muumin kolikonheitto sanoo niin. Muumin äiti hylkää periaatteensa ja metsästää villisian ruoaksi, Muumi pelastaa Mymmelin merirosvojen kynsistä ja löytää esi-isiä.

Kakkosalbumin ensimmäisessä tarinassa Vaarallinen talvi muumit päättävät rikkoa esi-isien ikiaikaisia traditioita ja valvoa läpi talven. Urheiluhulluaktiivi herra Virkkunen tulee Muumilaaksoon pitämään urheilukisat ja miehestä tulee melkoinen riesa, helpompaa olisi ollut nukkua talviunta. Kuvitteluleikki-tarinassa muumit saavat uuden naapurin, Vilijonkan, joka patistaa Muumin äidin hankkimaan kotiapulaisen, vaikka tämä kokee pärjäävänsä hyvin ilmankin. Valituksi tulee Miska, joka pelkää kaikkea, ei ymmärrä kuvittelua ja kärsii koiransa Surkun kanssa salaisuuksista. Talonrakennus on kuvaus siitä kuinka Muumi päätyy rakentamaan oman talon, sillä Mymmelin lapsi Myy on vallannut hänen huoneensa. Rakentaminen ei ole helppoa jos hännän tupsu jää sementtiin, seinistä tulee vinot ja kattoikkuna valuttaa vedet sisään, mutta onneksi hauskinta ei ole asua vaan rakentaa. Aloitamme uuden elämän kertoo profeetasta, joka kehottaa muutokseen, luontoon palaamiseen ja vapaaseen elämään. Muumin isä ja Niiskuneiti villiintyvät aatteesta ja Muumi ajautuu epätoivossaan rosvoksi. Pian kuitenkin tulee toinen profeetta toisenlaisine oppeineen... Ketä uskoa ja kuinka elää oikein?

Olen niin tottunut nauttimaan muumiannokseni television animaationa sekä romaaneina, että sarjakuvamuotoisiin muumeihin tottuminen vei aikansa. Ensimmäisenä oudoksutti aiemmin mainitsemani muumiperheen puhuttelu Muumina, äitinä ja isänä, mutta ovat muumit muutenkin erilaisia stripeissä. He ovat astetta villimpiä ja vapaampia, paikoitellen myös ärhäköitä ja synkkyyteen taipuvaisia. Muumin isä ja Niiskuneiti tuntuvat olevan melkoisia huithapeleita ja tunteidensa viemiä, Niiskuneiti on myös välissä todella ärsyttävä itsekkyydessään. Myös hattivatit poikkeavat muumiromaanien vastaavista siten, että sarjakuvassa he puhuvat, ainakin vähän. En millään muista kuinka tarkasti Mörön taustat on selvitetty muumiromaaneissa, mutta Muumipeikko-tarinassa Muumi ja Nipsu kaatavat sekoittamaansa muutosvettä pienen ötökän päälle, jolloin siitä kasvaa valtava Mörkö, tai ainakin jokin hyvin samannäköinen otus.

Kuvitus on muumiromaaneista tuttua, taattua Tovea. Janssonilla on hauska tapa aloittaa jokainen tarina lukijaa päin pyllistävällä Muumipeikolla ja rajata välillä ruudut strippiin sopivilla elementeillä kuten kukkien köynnöksillä, kettingillä ja Hemulin perhoshaavin varrella tai jättää rajat kokonaan piirtämättä, jolloin stripistä tulee avarampi. Värejä sarjakuvissa ei ole vaan ne ovat mustavalkoiset. Stripeissä vilisee paljon pieniä ötököitä, huikkaapa eräs ötökkä yhtäkkiä sukulaiselleen pyynnön liittyä mukaan: Hei serkku! Tule mukaan tarinaan! Minä en ehdi oikein olla tässä, kun minun on mentävä naimisiin! Ykkösalbumin ötökkäerikoisuutena ovat vilkasliikkeiset ja kovaääniset kirosanat, jotka Muumi, isä ja Nuuskamuikkunen löytävät vedessä kelluvasta laatikosta.


Muumit - Sarjakuvaklassikot I

Albumit on luokiteltu lähikirjastossani lasten osastolle, mutta minusta nämä ovat enemmän aikuisten sarjakuvia. Muumipeikko yrittää itsemurhaa, Muumimamma tarjoaa lapselle rommitotia, Muumipappa salapolttaa viinaa yhdessä Haisulin kanssa, hummailee Rivieralla pitkin yötä korttia pelaten ja kärsii krapulasta. Eivät nämä silti ole missään nimessä paheksuttavia ja varmasti lapsilukijakin näiden parissa viihtyy, silti jos pitäisi valita lapselle joko muumiromaani tai -sarjakuva olisi valintani ehdottomasti muumiromaani (joita villasukkalapset ovatkin innolla jo lukeneet). Aikuislukija todennäköisesti huomaa lapsilukijaa paremmin sarjakuvan isot teemat kuten suvaitsevaisuuden (vain kissoista pitävä Surku-koira on sydäntäsärkevän suloinen), vanhemman velvollisuudet, ulkonäköpaineet, elämäntapavalinnat tai moraalikysymyket. Silti Jansson esittää aiheensa niin hienovaraisesti, ettei lapsi näitä vakavampia virtoja edes huomaa.


Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Muumit - Sarjakuvaklassikot II


Sopeuduttuani minulle uuteen muumiformaattiin viihdyin albumien parissa ihan hyvin, mutta en kokenut samanlaista rakastumista kuin muumiromaanien kanssa eivätkä muumit nousseet näiden perusteella suosikkisarjakuvikseni. Mukavaa vaihtelua kuitenkin ja aion lukea näitä lisää.



Sitaattikunniamaininnan saa ykkösalbumista (vaikka lukutoukan huoneentauluksi sopiva):



Ja kakkosalbumista (ihanan anarkistinen ja jouluaaton jälkeisiin laiskoihin päiviin sopiva):




Tässä vielä aiemmat postaukseni Tove 100 -juhlavuoden tiimoilta:
Tove Jansson: Viesti - Valitut novellit 1971-1997
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Käynti Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa

 
Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

23 joulukuuta 2014

Joulupuu on rakennettu...



Olkoon joulunne rauhallinen,
löytyköön kuusen alta paljon hyviä kirjoja
ja aikaa niiden lukemiseen :)



22 joulukuuta 2014

Steven Daly: Johnny Depp



Steven Daly: Johnny Depp
Karisto, 2014
286 sivua
Suomentanut: Elina Lustig
(Johnny Depp - Retrospective, 2013)
Luettu: 18.12.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Olin kiljahtaa riemusta kun huomasin Kariston kuvastosta, että Johnny Deppin 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi on kirjoitettu elämäkerta, joka julkaistaan nyt suomeksi. Tällaista herkkupalaa ei Johnny Depp -fani voi ohittaa! Hakiessani pakettia postista kasvoilleni nousi takuulla onnellisen höperö virnistys, sen verran suuren ja painavan paketin sain käsiini.

Kun pääsin kotiin ja avasin paketin höperö virnistykseni sen kuin vain leveni. Tämähän on oikea taideteos! Kansi sai haukkomaan henkeäni, sen mustavalkoinen ulkoasu on tyylikäs. Sivut ovat paksut ja laadukkaat, taitto on selkeää ja ilmavaa. Kuvia on paljon ja varsinkin suuret kokosivun potretit ovat upeita, varsinkin kun viereinen sivu on täysin musta lukuun ottamatta suurehkolla fontilla kirjoitettuja Deppin lausahduksia.

"Ettäkö etsisin kaikkein hulluimman jutun, jonka ikinä pystyn löytämään, ja sitten tekisin sen, niinkö? Vain siksi, että se olisi hulluinta, mitä olen onnistunut löytämään? No, siihen voi vastata vain, että ei se niin ole. Minä vain teen niitä juttuja, joista pidän. Mutta myönnettävä on, että se mistä pidän, näyttäisi aina olevan vähän vinksahtanutta."

Kustantajan verkkosivulla mainitaan Dalyn kirjan olevan ensimmäinen suomennettu elämäkerta tähtinäyttelijästä. Ihmettelin tätä hieman, onhan ainakin Brian J. Robb kirjoittanut Deppistä elämäkerran Johnny Depp - Kapinallinen. Dalyn kirjan johdannossa kuitenkin sanotaan, että kirja on retrospektiivinen katsaus Deppin elokuvauraan eli kyseessä ei olekaan varsinainen elämäkerta vaan kooste Deppin työhistoriasta.

Kirjassa esitellään Deppin tuotanto alkaen hänen ensimmäisestä (pienestä) roolistaan vuonna 1984 julkaistussa Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa aina vuonna 2012 ensi-iltansa saaneeseen Tim Burtonin ohjaamaan Dark Shadows -elokuvaan. Toki Deppin työurasta kerrottaessa sivutaan myös hänen henkilökohtaista elämäänsä, mutta minimaalisen vähän. Elokuvakatsausten lomassa on runsaasti valokuvia sekä sitaatteja Deppiltä.Kirjassa kurkistetaan myös kirjan kirjoitushetkellä tiedossa oleviin tuleviin Depp-elokuviin, esimerkiksi sittemmin vuonna 2013 julkaistuun The Lone Rangeriin ja vielä julkaisemattomaan Pirates of the Caribbean 5 -elokuvaan sekä muihin Deppin projekteihin kuten omaan elokuvatuotantoyhtiöön ja kirjakustantamoon.

Tekstisisältö ei vakuuttanut yhtä paljon kuin ulkoasu valokuvineen ja Deppin sitaatteineen. Väärästä alkumielikuvasta johtuen odotin kovasti saavani lukea muustakin kuin Deppin urasta, joten pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Harmikseni useamman elokuvan kohdalla paljastetaan tärkeimmät juonenkäänteet loppuratkaisuja myöten. Ehkä ne toimivat fiilistelymielessä silloin kun lukija on jo kyseisen elokuvan nähnyt, mutta jos joku Deppin elokuva on vielä näkemättä saavat juonipaljastukset näkemään punaista. Ihmettelin myös sitä miksi joitain Deppin elokuvia vähätellään, neutraali esittely toimisi paremmin. Dalyn kirja kärsii samasta ongelmasta kuin mainitsemani Robbin kirja; koska Depp ei anna haastatteluissa kovin paljoa itsestään tai tulkitse jälkikäteen roolejaan joutuu kirjoittaja tukeutumaan luuloihin ja oletuksiin. (Arvostan kovasti Deppin valintaa, hänen kaltaiselleen julkisuuden henkilölle ei varmasti ole helppoa pitää yksityisen ja julkisen elämän raja selkeänä.) En tiedä onko ongelma Dalyn alkuperäisessä tekstissä vai Lustigin suomennoksessa, mutta teksti tuntuu välillä jotenkin kömpelöltä salahelinältä outoine kielikuvineen ja teennäisine dramatisointeineen (Eikä kukaan muu ollut tästä asioiden oudosta kehityskulusta järkyttyneempi kuin... Johnny Depp itse.). Tekstiin on jäänyt myös toisteisuutta ja muutamia kirjoitusvirheitä, kirjassa esimerkiksi mainitaan presidentti Roland Reagan, oikea etunimi on tietenkin Ronald.

Kirjassa on kuitenkin niin paljon hyvää ja niin paljon mielenkiintoista asiaa, että vaikka esittämistapa ei välttämättä joka kohdassa toimi, jää kirja ehdottomasti arvosteluvaa'assa plussan puolelle. Minua ei niinkään kiinnosta paljonko kukin elokuva on maksanut tai tuottanut, on paljon kiinnostavampaa tietää minkälaisia vaiheita ja sattumuksia tapahtuu elokuvan näyttelijävalintojen ja julkaisun välillä tai kuinka elokuva-alan ammattilaiset suhtautuvat Deppiin. Esimerkiksi Pirates of the Caribbean 1: Mustan helmen kirous -elokuvan rahoittajaportaan ensireaktio Deppin tulkintaan elokuvan päähenkilö kapteeni Jack Sparrow´sta oli hykerryttävää luettavaa:

     Disneyn johtajat tulivat, näkivät ja saivat melkein sydänkohtauksen ajatellessaan, mitä heidän 140 miljoonan dollarin sijoitukselleen tapahtuisi tämän rappio-otuksen käsissä. Bruckheimer [*] muistelee, millainen käsitys hänelle tuli kuvauspaikalla vierailleiden Disneyn yhtiön herrojen asenteesta: "Mitä nuo oikein luulevat tekevänsä? Niillä on merimies, joka käyttää ripsiväriä!" Depp oli valmistautunut kävelemään lankulle oudon luomuksensa puolesta ja muistelee antaneensa Disneylle uhkavaatimuksen: "Teidän täytyy luottaa minuun. Ja jos ette luota minuun, antakaa potkut."
*Pirates of the Caribbean - Mustan helmen kirous -elokuvan tuottaja


Kirja toimii parhaiten selaillessa, sieltä täältä kuvia ihastel katsellessa ja lukiessa. Tämä kirjakarkki jää mutinoista huolimatta visusti omaan hyllyyni, tulen takuulla palaamaan tämän pariin! On vain oikeus ja kohtuus, että Deppistä on tehty juhlakirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa Depp kuvaa roolihahmoaan Barnabasta Dark Shadows -elokuvassa, mutta joka mielestäni kuvaa myös Deppiä itseään):

Tässä kaverissa on hauskasti tyyliä.



Löytyykö lukijoista muita Johnny Depp -faneja? Mikä on suosikkinne Deppin elokuvista? Omat ykkössuosikkini ovat Lasse Hallströmin ohjaamat lempeätunnelmaiset Gilbert Grape ja Pieni suklaapuoti sekä Deppin ja ohjaaja Tim Burtonin yhteiset outoutta huokuvat elokuvat kuten Jali ja suklaatehdas ja Saksikäsi Edward. Jos pitäisi nimetä vain yksi suosikkielokuva se olisi Pieni suklaapuoti, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen! Jos ihan tarkkoja ollaan niin edellämainittu väite sopii jokaiseen Deppin tähdittämään elokuvaan, ne kaikki voisi katsoa lukemattomia kertoja. Depp pelastaa huonommankin elokuvan, hän on uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijä (eikä ulkonäöstäkään ole ollenkaan haittaa...)!


15 joulukuuta 2014

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan



Kalle Päätalo: Loimujen aikaan
(Iijoki #6)
Gummerus, 1995 (1976)
639 sivua
Luettu: 11.12.2014
Mistä: kirjastosta


Iijoki-sarjan kimppaluku lähenee päätöstään. Kirjavan kammarin Karoliinan alunperin laatima lukusuunnitelma kattoi sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja se oli aikataulutettu täksi vuodeksi. Maanantaina 29.12. käydään keskustelu Loimujen aikaan -kirjasta Kirjavassa kammarissa.

18-vuotias Kalle haaveilee maanviljelys- ja savottatöitä helpottavasta hevosesta, kirjailijan uraa varten tarvittavasta kirjoituskoneesta sekä omasta kodista ja perheestä, kiitos erityisesti Pihlajakummun palkollisen. Työt sujuvat ja Kalle on viimeinkin ykkösluokan työmies, pääseepä hän nokittamaan isä-Herkkoakin voimantunnossaan ja saa jopa tältä kiitosta: Olet, perkele, sinä täysi ori... (...) Tarkotan työhommissa. Kiitosta heruu myös työkavereilta työnjohtoa myöten: Se näkyy olevan ihan pöllinkuorimakone...! Lestadiolaisuus leviää voimalla Jokijärvelle ja Veriylkä kutsuu vahvasti myös Kallea. Euroopassa kuohuu kun Hitler laajentaa väkisin Saksan reviiriä. Karjalan kannaksella kaivetaan juoksuhautoja ja ylioppilaat keräävät metalliromua tarkoituksenaan hankkia armeijalle lentokoneita. Tulevaisuudennäkymät synkkenevät ja pian Suomi on sodassa, lopulta tykkien jyly kantautuu myös jokijärveläisten korviin ja tulipalojen loimut näkyvät taivaanrannassa...

     Talot seisoivat epätodellisen pimeinä ja tuntuivat kuuntelevan tykkien jylyä. Kuulosti kuin koirat olisivat aavistaneet, mikä kolkko määräys kiersi parasta aikaa Jokijärveä kattilakunnasta toiseen. Ne haukkuivat joka puolella järveä ja lähettelivät toisilleen ulinaviestejä.

Kirjan alussa tuntui, että nytkö Päätalo iski pienemmän vaihteen päälle, nytkö koitti osa osalta parantuneen sarjan käännekohta ja tylsemmät kuvaukset, mutta ei! Alku on ehkä aiempaa verkkaisempi ja paikoin jopa tylsähkö, mutta tarina etenee tasaisesti. Tosin yhtäkkiä huomaan, että Kallen saunaan lähdöstä on harpattu lähes sadaksi sivuksi kuvaamaan naapuritilojen hiipumista ja sotaväessä käyvien nuorten miesten muuttumista. Seurasin kiltisti kuin pässi narussa kerronnan sivupoluille, itse asiassa tajusin harppauksen vasta kun kerronta palasi takaisin sauna-aiheeseen. Taitava mies tuo Päätalo!

Jaksoin seurata Kallen seuroissa käynnit ja odottaa kiinnostuneena antaako hän saarnata syntinsä anteeksi. Jännitin minkälaisen vastaanoton Kallen ensimmäinen Kuluttajain lehteen lähettämä kertomus saa ja onnistuuko hän kirjoittamaan kokonaisen romaanikäsikirjoituksen Nuoren voiman erikoisromaanikilpailuun. Iloitsin Kallen työmenestyksestä savotassa ja rakennuksella sekä hänen rohkaistumisestaan naisväen kanssa seurustelun suhteen ja muutenkin. Kalle ei enää nöyristele isänsä edessä yhtä paljon kuin ennen, hän uskaltaa lukea ja kirjoittaa isänsä nähden ja istuu jopa samaan ryyppypöytään hänen kanssaan. Kallesta on kasvanut mies.

     Kuuluin nyt ensirivin tukkilaisiin. Olin pystynyt näyttämään, että ne Taivalkosken kunnan kustantamat jauhot, joista leivottua leipää olin joutunut puputtamaan pyöreästi kolmen vuoden aikana, eivät olleet menneet taivaan tuuliin. Että köyhän kotipitäjäni leipä oli kasvattanut poikasesta nuorukaisen, joka ei enää itkenyt ja vapissut työkavereittensa edessä avuttomana. Olin tästä ylpeä ja tunsin kuntaa kohtaan enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta.

Päätalo mainitsee mielenkiintoisia ja historiallisia tapahtumia, joista halusin nostaa kaksi vielä erikseen esille. Isompana asiana on uusi kansaneläkemaksu, joka pidätetään Kallelta ensimmäistä kertaa Iiviön pöllinparkkuun palkasta. Pienempi, mutta silti mielenkiintoinen yksityiskohta on se kun Kallen kirjoittamista harrastava juttukaveri Kanto-Heikki, lempinimeltään Koston viisas, kertoo kuinka hän oppi sotaväessä kirjoittamaan erään varusmieskaverinsa Urho Kekkosen opettamana!

En ole koskaan kokenut olevani sotaromaanien ystävä, mutta kirjan loppuvaiheessa sodan uhan lähestyessä vielä yksi sivu! -himo oli viedä voiton yöunista. En millään malttaisi odottaa, että saan seuraavan osan kirjastosta luettavakseni!


Sitaattikunniamaininnan saa:

On se hänhi yksi tuuttero!

sekä:

Järven lumipinta  ja viittain kuura välpättivät kun hopeahöyhenissä, ja varjot makasi nokimustina lumella...


Sarjan kuuden ensimmäisen osan kimppaluvusta sai hyvän alkuvauhdin Iijoki-sarjan läpiluvulle, kiitos Karoliina kimppaluvun järjestämisestä - tai kuten Kummun Kallen ottotytär Hilja sanoi kiittäessään oikeaa isäänsä karamelleista: Kiitos suuri kun hevonen, mutta ei juuri niin karvanen!

04 joulukuuta 2014

Katja Kaukonen: Vihkivedet



Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY, 2012
219 sivua
Luettu: 23.11.2014
Mistä: kirjastosta


Kaunis, mystinen ja haastava Odelma talletti Katja Kaukosen nimen suurin, hehkuvin kirjaimin mieleeni, tämän kirjailijan kirjoja täytyy pitää jatkossa silmällä. Kun minulle selvisi, että seuraava kirja on novellikokoelma nosti novelliallergiani taas päätään. Korkeat odotukset ja novellien vierastaminen ei ole hyvä yhdistelmä ja kirja sai odottaa lukemistaan kauan. Ja aivan turhaan!

Vihkivedet sisältää 13 tunnelmaltaan tummaa novellia kolmeen osaan jaettuna. Eletään surun sävyttämiä lapsuuden hetkiä. Kärsitään yksinäisyydestä. Surraan ja kaivataan poissaolevia, kuolleita, syntyneitä ja syntymättömiä. Valmistaudutaan muutokseen, yritetään selvitä luopumisesta ja menetyksestä. Pyristellään ja päästetään irti. Taustalla kohisee vesi, joka ottaa aina omansa, vaatii uhrinsa, mutta joka myös antaa aina jotakin vastineeksi.

 Isä ja setä kisailivat. Ukko kääntyi vedessä selälleen ja katseli taivasta. Hän ei pelännyt, että virta veisi. Sanoi aina, että hänen aikansa on sitten, kun on. Mitä sellaista etukäteen suremaan? Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Heti ensimmäinen novelli Lauteille mahtui vain kolme kuristi kurkkua ja sai kyyneleet silmiini. Miten vedestä ja sen voimasta voi kirjoittaa niin kauniisti ja tunteella? Ehkä peilasin tarinaa lukiessani omaa suhtautumistani veteen, rakastan sen viileyttä, sitä miten se kantaa ja kuinka sen katseleminen rauhoittaa. Aava meri, syvyys, se mikä on pinnan alla saa minut kuitenkin levottomaksi. Kaukonen tavoittaa tuon ristiriitaisen toisaalta vettä kunnioittavan, toisaalta taas sydänalaa kuristavan hiipivän ahdistuksen ja jopa pelon tunteen todella hyvin. Ukko naurahti ja sanoi, ettei jokeen sovi mennä ylpeällä mielellä vaan nöyränä. Niinpä. Nöyryys kuitenkin unohtuu useammassa tarinassa ja vesi vie vallan, tai ainakin yrittää viedä.

En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antautunut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen.

Samaisessa aloitusnovellissa, kuten myös Aloitin tinasotilaista ja Minun vuoroni astua näyttämölle -novelleissa, on ihailtavan uskottavat ja tarkkanäköiset lapsikertojat, jotka näkevät paljon enemmän kuin aikuiset uskoisivat, mutta joiden tulkinta on samalla lapsenomainen ja vääristynyt. Heidän tarinansa riipaisevat syvältä ja kovaa. Niin tekee myös  Kirjoitan nimeni, jossa yksinäisyys saa aivan uuden ulottuvuuden. Sylissä kokonainen elämä ja Aurinko ei tänä yönä laske saavat miettimään omia läheisiäni, sukuani ja juuriani, omaa paikkaani kokonaisuudessa.

Tämä hiljaisuus. Sinun isäsi ainoat sanat minulle:
     "Voisimme tulla sinne aina joskus sitten, kun sinua ei enää ole. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Rauhoittumaan."
     En ymmärrä. Kyllä tänne olisi mahtunut useita kuuntelijoita jo nyt, en minä tätä kaikkea tarvitse, en ole sitä itselleni kokonaan halunnut. Ei hiljaisuuskaan yhtä kerrallaan valitse, tasapuolisesti olisi itsestään antanut, loputtomiin siitä riittää. Mutta ei minulta kysytä enää mitään, ei ole aikoihin kysytty. Odotin, että edes sinä olisit halunnut tietää jotakin. Elämästä ennen, minusta. Ehkä tunnet minut kysymyksittäkin. Nuoret ovat tarkkanäköisiä, näette vaikkette katso päin. Tässä on kuolema, näin elävänä. Sinun katoavat juuresi.

Vihkivedet on pakahduttava, kaunis, kuulas, melankolinen ja ehjä novellikokoelma. Se ei pakene tulkintoja kuten Odelma ja jos Odelma jätti kauneudestaan huolimatta jälkeensä hienoisen ärtymyksen ja hämmennyksen tunteen korvasi Vihkivedet ne moninkertaisesti. Maltoin lukea novellit hiljalleen, muuta mahdollisuutta ei ollutkaan, niin vahvoja tunteita ne herättivät. Laputin kirjan täyteen muistettavia sitaatteja ja olisin halunnut nostaa ne kaikki postaukseeni. En haluaisi palauttaa kultakimpaletta kirjastoon, mutta pakkohan se on, hankin tämän myöhemmin omaan hyllyyn. Viimein koitti tämäkin hetki, että koin puhdasta novellirakkautta!


Sitaattikunniamaininnan saisi koko kirja, mutta tässä pari helmeä:

Täällä äänet olivat olivat pyöreitä ja päivissä auringon antama rytmi.

Makasin kauan aalloilla, annoin niiden huuhdella paljasta ihoani. Sain aaltojen huminan, hyräilyn johon kadota.

Sanataituri Sara on kirjoittanut tästä(kin) kirjasta hienosti.