Sivut

23 joulukuuta 2011

Elämän viidakossa ja joulun (t)aikaa



Sabine Kuegler: Elämän viidakossa
(Jägerin und Gejagte, 2009)
Tammi, 2011
199 sivua


Pitkää pinnaani koeteltiin toden teolla, kun odottelin Sabine Kueglerin uusinta kirjastosta. En tehnyt kirjasta varausta (harvoin teen), joten ei auttanut kuin käydä aina välillä tarkistamassa kirjan lainaustilanne kirjaston nettisivuilta. Olen lukenut Kueglerin aikaisemmat teokset, joten pitihän tämä viimeisinkin lukea.

Sabine Kuegler on syntynyt Nepalissa, asunut perheineen lapsuutensa Indonesiassa, Länsi-Papuan viidakossa fayu-heimon parissa ja muuttanut 17-vuotiaana Sveitsiin ja sieltä Saksaan. Viidakkolapsi -esikoisteoksessaan Kuegler kertoi lapsuudestaan alkuperäiskansan luona, Paluu viidakkoon -kirjassa hän muisteli tekemiään matkoja lapsuutensa maisemiin ja sitä, minkälaiset olot Länsi-Papuassa tuolloin oli.

Kolmannessa kirjassaan Elämän viidakko Kuegler kuvailee sitä, minkälainen muutos oli lähteä viidakkoperheen luota Eurooppaan, ns. sivistyneeseen, outoon maailmaan. Miten moni asia on aivan erillä tavalla kuin viidakossa. Kueglerin sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin ei käy helposti.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aivan yksin ilman heimon, sisäoppilaitoksen tai perheen suojaa. Kaikki vaistoni, tunteeni, kaikki mitä olin oppinut, palveli ryhmässä elämisen tarkoitusta. Nyt olin kuitenkin maailmassa, joka oli täysin päinvastainen kuin se, joka oli minulle tuttu.
      Tämä ei ole parempi tai huonompi kuin Papuan maailma, se on vain erilainen.

Sabine yrittää valita elääkö fayu-heimon oppien vai eurooppalaisten tapojen mukaan. Hän puhuu näiden kahden kulttuurin parhaista puolista ja niiden yhdistämisestä. Kestää silti kauan ennen kuin hän huomaa, että ratkaisu ei ole puolen valitseminen vaan tasapainon löytäminen.
Viidakkolapsi oli loistava, Paluu viidakkoon oli poliittisuudessaan paikoitellen ärsyttävä ja Elämän viidakossa sijoittuu jonnekin näiden kahden välille. Kirja oli ristiriitainen; jotenkin liian teatraalinen, kielikuviltaan ja tunteiden toistoltaan turhauttava, mielenkiintoinen, osittain epäuskottava (esim. Hilde) ja sekava. Erityisesti kirjassa häiritsi tarinan hyppiminen ajallisesti. En välillä tiennyt mihin ajankohtaan mikäkin tapahtuma sijoittui. Silti kirjan halusi lukea loppuun, saada Sabinen tarina päätökseen. Kueglerin kirjoja ei juuri blogistaniassa ole näkynyt, mutta ainakin Viidakkolapsi -kirjaan kannattaa tutustua.
Ajatukset alkavat olla aika lailla joulussa. Täksi viikonlopuksi on luvassa rauhoittumista, yhdessäoloa perheen kanssa, hyvää ruokaa ja toivon mukaan vähän lukemista ;) Ihanaa ja rauhallista joulua kaikille!
Tässä vielä vähän joulutunnelmaa, yksi lempijoululaulujani:

18 joulukuuta 2011

Viimevuotiset ystävämme



Louisa M. Alcott: Viimevuotiset ystävämme
(Good Wives, ei mainintaa julkaisuvuodesta,
Wikipedian mukaan 1869)
WSOY, 1992
270 sivua


Viimevuotiset ystävämme sai viimeinkin lukuvuoron, onneksi kirjasta ei ollut varauksia ja sain jatkettua netin kautta kirjan laina-aikaa. Kirjan tapahtumat olivat tiedossa aiemmin katsomani Pikku naisia -elokuvan myötä, joten kirja ei ollut mitenkään jännittävä lukukokemus. Ehkä juuri siitä syystä en tarttunutkaan kirjaan heti edellisen osan perään.

Vaikka Pikku naisia -kirjan tapahtumista on kulunut jo kolme vuotta, tuntuu Viimevuotiset ystävämme jatkavan suoraan siitä mihin edellinen kirja päättyi. Meg ja John menevät naimisiin, Beth on edelleen heikkona sairastettuaan "kuumetaudin" ja auttaa äitiään kotitöissä, Jo kirjoittaa lehtijuttuja, Amy on korvannut Jon Marchin tädin seuralaisena ja pääsee hänen kanssaan ulkomaille. Myös Laurie on mukana kuvioissa, erään hänen tekonsa takia/ansiosta tarina lähteekin kunnolla liikkeelle.

Tarina on suurimmaksi osaksi kepeä, paikoitellen hauska ja mukana on ripaus surua, eli aika lailla samanlainen kuin edellinen osakin. Kirja oli juuri sopivaa joulunodotuslukemista, viihdyttävä olematta liian hömppä, sopivan koukuttava ja mieleenjäävä vaatimatta kuitenkaan liikoja pohdintoja.

Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! Kakkukin säilyi ehjänä ja kaikki on ihan taivaallista!

Kirjan loppuvaiheessa Jo on jo kolmikymppinen nainen. Jäinkin hieman ihmettelemään onko tämä hieman erikoista nuorten kirjoille? Tuntuu ainakin, että nuorten kirjoissa päähenkilöt ovat yleensä hieman nuorempia. (Kolmenkympin kriisin paikka? Kyseinen merkkipaalu lähestyy...) Mielenkiintoista nähdä minkälainen rooli Marchin sisaruksilla on sarjan seuraavissa osissa, pysyvätkö he valokeilassa vai rynnivätkö uudet päähenkilöt tilalle. Veikkaisin jälkimmäistä ainakin seuraavien osien nimien perusteella...

Pakko muuten mainita, että kansi ei hirveästi miellyttänyt.

10 joulukuuta 2011

Taikatalvi



Tove Jansson: Taikatalvi
(Trollvinter, 1957)
WSOY, 1991
131 sivua


Ehdin lukea vielä toisenkin muumikirjan ennen muumimaratonin keskustelua (15.12.). Kun pimeys ja loska viimein vaihtui pikkupakkaseen ja lumiseen maisemaan, löysin sopivan lukuvireen Taikatalveen. Kirja suorastaan vaatii valkean maan, yönsinisen taivaan, kynttilän valoa ja villasukat varpaisiin. Kyllä, tämä kirja oli aiemmin mainitsemani sinivalkoinen kirja.

Muumit ovat aina nukkuneet talviunta marraskuusta huhtikuuhun. Hypänneet unen voimin yli tuosta kylmästä ja valkeasta vuodenajasta suoraan kevääseen ja uuteen alkuun. Kunnes eräänä talviyönä kuunsäde löytää tiensä ikkunasta Muumipeikon kasvoille ja herättää hänet.

Muumipeikko ei saa enää unta, mutta muu perhe jatkaa edelleen uniaan. Hänellä on paljon ihmeteltävää ja pelättävää: lumi, kadonnut aurinko, yksinäisyys, lentävät näkymättömät päästäiset, otukset uimahuoneen komerossa ja tiskipöydän alla. Onneksi Tuu-tikki ja Pikku Myy jakavat talven Muumipeikon kanssa.

- Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.
- En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Tovejanssonmaiseen tapaan kirja on täynnä kaksoismerkityksiä, asiat voi nähdä useammalla tavalla ja yksinkertaiseenkin lauseeseen sisältyy usein syvempi merkitys. Kirjan välissä pitämäni muistilappu täyttyi sivu- ja rivinumeroista, pätkistä joihin haluaisin palata myöhemmin ja jotka haluaisin kirjoittaa muistiin. (Naakun blogissa lisää lukumuistiinpanoista.)

Sen sijaan, että vain kehuisin ihanaa tarinaa ajattelin mainita myös kirjan kuvituksen. Tarinaa ei pysty lukemaan keskeytyksettä, vaan Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan. Kuvat ovat kantta lukuunottamatta mustavalkoisia. Niiden tyyli kuitenkin vaihtelee hyvin paljon. Osa kuvista on hyvin yksinkertaisia ääriviivapiirroksia, kun taas osa kuvista on hyvinkin tarkkoja ja moniulotteisia. No joo, piirrostermistö ei ole hallussa, mutta kuvat puhukoon puolestaan:


  





Kun lukiessani Pikku naisia ärsyynnyin kirjailijan jutusteluun lukijan kanssa, ei tästä reaktiosta ollut tietoakaan Taikatalven kohdalla. Kun eräs kaunishäntäinen orava kohtaa jäärouvan, puuttuu Jansson tarinaan, tosin vain sivun alalaidassa: Jos lukijaa alkaa itkettää, katsokoon nopeasti sivua 122! Tekijän huom. Voi ihana Tove, sinä jaksoit huolehtia lukijasta ♥

Seuraavaa ei voinut jättää ainoastaan omien muistiinpanojen joukkoon. Muumipeikon lauseisiin on tiivistetty koko kirja:

Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmiin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Koko Tove Janssonin muumikirjasarja on mielestäni saavuttanut klassikkoaseman. Siksipä liitänkin Taikatalven osaksi suorittamaani 10 klassikkoa -haastetta.

06 joulukuuta 2011

Vieras



Stephenie Meyer: Vieras
(The Host, 2008)
WSOY, 2009
702 sivua


Stephenie Meyerin aikuisten romaani Vieras on ollut lainassa kirjastosta jo niin kauan, että se tuntuu kuuluvan jo kalustoon, siis kirjahyllyyn. En tiedä johtuiko kirjan aloittamisen viivyttely epämääräisestä lukujumista vai siitä, että halusin pitää hengähdystaukoa Meyerin ihanan Houkutus -sarjan lukemisen jälkeen. Mistään ennakkoluuloista kirjaa kohtaan ei ollut kyse, en nimittäin tiennyt kirjasta etukäteen mitään, en lukenut edes takakantta. Valitsin kirjan siis ihan puhtaasti kirjailijan perusteella.

Maapallolla on tapahtunut vallanvaihto. Ihmisiä hallitsee sieluiksi itseään kutsuvat pienenpienet oliot, eräänlaiset matomaiset loiset. He tunkeutuvat ihmisten päähän vallaten ruumiin itselleen, jolloin ihminen häviää ruumiin sisältä. Aina sielun siirto ei kuitenkaan onnistu oletetulla tavalla. Joskus ihminen ei tuhoudukaan sielun tieltä, vaan jää vangiksi ruumiiseen, jonnekin taustalle. Näin käy Melanie Stryderille, jonka niskaan siirretään Vaeltaja -niminen sielu.

Vaeltajan tarkoituksena on etsiä Melanien ajatusten ja muistojen joukosta tietoja, joiden avulla hän löytäisi piilossa olevia ihmisiä. Vaeltaja pääseekin ihmisten jäljille, tosin eri lähtökohdista kuin hän alunperin suunnitteli, sillä Melanien tunteet ja muistot vaikuttavat häneen yllättävällä tavalla.

En kyennyt irrottautumaan tämän ruumiin tarpeista. Se olin minä, enemmän kuin koskaan olin tarkoittanut sen olevan. Halusinko minä vai halusiko se? Oliko erolla edes merkitystä enää?

Sukellukseni scifin maailmaan ei käynyt ihan sujuvasti. Aivoni eivät millään meinanneet taipua ajatukseen, että päähenkilö on  kaksi henkilöä yhdessä vartalossa eikä kaksi henkilöä omissa vartaloissaan ;) Lukeminen vaatikin tarkkaavaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi yhteen paikkaan, joten tarina ei mene liian sekavaksi. Mainittakoon vielä, että mielestäni Meyer on luonut mielenkiintoisen ympäristön! Meyer onnistuu vielä keikuttamaan ihminen hyvä - sielu paha -asetelmaa toisin päin. Ihmiset ovatkin pahoja ja sielut hyviä. Kumman puolelle sitä nyt sitten asettuisi. Kun mukaan heittää pienen jännityksen lisäksi sopivan ripauksen romanttiikkaa, on lopputuloksena varsin viihdyttävä kirja.

 Hänen kätensä puristui nyrkkiin hiusteni ympärille, ja hän veti kasvoni aivan lähelle omiaan.
» Hyvä vai paha? « hän tiukkasi.
» Hyvä. «
» Niin minä ajattelinkin. « Ja hänen äänensä oli ärinää.

Tessa näkyy olleen aika lailla samaa mieltä kirjasta. Tosin minua kirjan suurehko sivumäärä ei haitannut ollenkaan, tykkäsin siitä että tarinalla oli pituutta. Vaikka kirja ei Houkutus -sarjan veroinen ollutkaan aiheutti se silti ahmimisreaktion. Omaksi en tätä aio kuitenkaan hankkia.

Nyt laitan kynttilät palamaan, haen suklaarasian ja siirryn sohvan nurkkaan lukemaan ihanaa sinivalkoista kirjaa. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille :)