Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

WSOY, 2017

179 sivua

Luettu: 6.10.2021

Mistä: kirjastosta

Lokakuun lukupiirin teemana oli ilmastonmuutos ja kirjana Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät. Hyppäsin taas tuntemattomaan sillä kirja ei ollut osunut tutkaani enkä ole lukenut Laitila Kälvemarkin tuotantoa aiemmin.

Seitsemäs kevät on kuin kaleidoskooppi, palaset, siis kirjan henkilöt järjestyvät ja näyttäytyvät aina eri tavalla ja eri suunnasta. On tv-meteorologista taustatoimittajaksi siirretty Peter, lasta sijaissynnyttäjän avulla odottava bloggaaja Susanne, juoksua harrastava meklari Paula, päämäärätietoinen hevostyttö Matilda, paljon tietävä kampaaja Rosa, avioliitossaan sivuosassa sinnittelevä Markus, intialaisella kohdunvuokrausklinikalla apulaisesta odottavaksi äidiksi "ylennyt" Padma, Padman poika Sani, henkilöt Ruotsissa, Skotlannissa, Suomessa ja Intiassa, tavalla tai toisella kytköksissä tarinassa toisiinsa. Ilmastonmuutoksen lisäksi tämä on kirja ihmisten valinnoista, vaatimuksista, ahneudesta, itsekkyydestä, salaisuuksista, pakkomielteistä ja suhteista. Mikä vaikuttaa mihin, mikä on syy ja mikä seuraus?

Kirja on nopealukuinen, mutta tapahtumat ja henkilöt herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, joita pysähtyi huomaamatta pureksimaan. Miten joku voi olla niin itsekäs kuin Susanne, joka tuntuu unohtavan oman napansa ja oman tahtonsa ympäriltä kaiken ja kaikki muut? Susanne herättää myös sääliä, kuinka sekaisin hän kuvitelmissaan, oman päänsä ja kehonsa sisällä onkaan. Kuinka Rosa voi elää tekemiensä ratkaisujen kanssa? Ihmiset ovat niin itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, että ihan inhottaa. Myös Intiaan sijoittuvat tarinan osat puistattavat ihmisten huonojen olojen ja kohtelun vuoksi, mutta myös ihastuttavat tarkan ja elävän kuvauksen takia ja näistä kohdista pidin eniten. 

Kyllä, Seitsemäs kevät käsittelee myös säätä, ilmastoa ja sen muuttumista, mutta ehkä eri tavalla kuin oletin, paremminkin sivu- kuin pääosassa. Väliin sijoitetun ilmastonmuutosta käsittelevän asiatekstin merkitys selviää vasta ihan lopussa, siihen asti se tuntui irralliselta, jopa vähän häiritsevältä. Lopulta tarinan langat nivoutuvat yhteen, tiivistetysti voi sanoa, että itsekkyys ja ilmastonmuutos kulkevat käsi kädessä, ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen.

     Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

     Ne osuvat troposfääriin ja stratosfääriin, meriin, jokiin, vuoriin ja koivikoihin, Andien vuoristopuroihin ja Tansaniassa kasvaviin maissintähkiin, Skånen omenatarhojen kimalaisiin ja siihen ruskeasulkaiseen pikkuvarpuseen, joka etsii poikasilleen ruokaa tunturissa.

     Ne osuvat ihmisiin, joita et ole koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Kirjan lopussa on lista kirjassa sivuttuja aiheita käsittelevästä kirjallisuudesta. Laitila Kälvemark on paitsi kirjailija myös toimittaja ja hänen taustansa näkyy kirjassa, kirjaa varten on takuulla tehty paljon taustatutkimusta. Minä koin kirjan valitettavasti jopa liian hiotuksi ja laskelmoiduksi, siinä oli liikaa yhteensattumia, kirjan maailma tuntui pieneltä ja ahtaalta, ihan kuin koko maailma pyörisi vain näiden muutamien henkilöiden ympärillä. Onneksi tarinassa on myös ripaus toivoa ja valoa, ehkä asiat voivat kääntyä paremmaksi, jos ei kaikkien niin ainakin joidenkin kohdalla, toivottavasti myös ilmaston osalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kukaan ei tiedä tarkalleen miten, milloin tai missä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 16. Ilmastonmuutoksesta kertova kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

(Iijoki #21)

Gummerus, 1991

629 sivua

Luettu: 30.9.2021

Mistä: lahja

Kalle aloittaa työt Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta asuminen ja työskentely Asutusalueen kansakoulurakennuksessa vaatii totuttelua. Säännöllisestä työajastaa ei ole tietoakaan sillä ihmiset pistäytyvät rakennusmestarin luona myös virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin. Rahasta on tiukkaa. Lainan työn jäätyä Tampereelle tulisi pariskunnan selviytyä yhdellä palkalla paitsi Taivalkoskella elämisestä myös Tampereen omakotitalon maksuista, Kirvestien rakennustyöt edistyvät odotettua nopeammin ja isot maksut erääntyvät ennakoitua aiemmin. Kallen mielessä ja myös pariskunnan puheissa vilahtelee yhä useammin, että lähtö Tampereelta Taivalkoskelle oli virhe. Riitojahan siitä(kin) syntyy, mutta osasta selvitään myös huumorilla.

     – Perkele että en perunu hakemustani! Minulle on ruvenneet etijäiset kuihkimaan, että tämä ei tule olemaan unelmapaikka. Miksi, saatana, olen niin lapsellinen ja koti-ikäväinen! Kokoni puolesta miehinen mies.

     – Mutta nyt aljetaan syömään! Ei elämä ole viä loppu.

     Ohitseni kävelevä vaimoni taputtaa köyristyneitä harteitani, kun istun kyynärvarret pöydän reunaan painettuina ja niska nyökässä. Syviä henkäyksiä vedellen sanon:

     – Pamauta, jumaliste, lautasella isoon päähäni! Että sieltä säikähtäisi lentoon kaikki helevetin hempeät ja lapselliset ajatukseni.

     – En, maakaan, pamautakaan! Viä rikkoisin hyvän lautasen, Laina naurahtaa. – Mää kauhon jo soppaa sun lautaselles.

Suurimmaksi osaksi Kallen ongelmat Taivalkosken rakennusmestarina olemisessa aiheutuvat Kallen omasta luonteesta. Kiltteyttään Kallen on vaikea vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja lisäksi Kalle tuntee edelleen olevansa velkaa kunnalle siitä, että isä-Herkon sairastaessa perhe joutui turvautumaan kunnan apuun, menemään kunnan herrojen eteen lakki kourassa kerjäämään jauhoja. Kallea riivaa halu näyttää, että kunnan elättikin voi ponnistaa pohjalta, että hän tekee työnsä hyvin ja jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Tämän uhon seurauksena, säästääkseen kuntaa ylimääräisiltä taksikuluilta Kalle polkee jopa sadan kilometrin päivämatkoja siirtyessään työmaalta toiselle. On siinä ollut jalkalihakset ja koko kroppa koetuksella ja alistettuna säiden armoille. Tätä on suomalainen sisu, mutta kuinka kauan itseään jaksaa ruoskia äärirajoille?

Iloitsin etukäteen kovasti Kallen ja Lainan maisemanvaihdoksesta Tampereelta Taivalkoskelle vanhojen tuttujen henkilöiden ja paikkojen pariin. Kallioniemessä pistäytymiset jäävät kuitenkin Kallen työkiireiden takia kirjassa vähiin, sen verran kuitenkin, että voi todeta Kallen sisarusten kasvaneen, vanhemmista äiti-Riitun terävin kipakkuus tuntuu talttuneen ja isä-Herkkoa on ikä alkanut painaa yhä pahemmin. Onneksi Martan pojat Antti ja Kalle tuovat touhottamisellaan piristystä Kallioniemeen. Kalle tapaa työreissuillaan myös muita vanhoja tuttuja kuten rippikouluaikaisen ihastuksensa Maijan, Yli-Simosen ikäneidot Johannan ja Kaijan sekä Koskisen Annin, joiden tapaaminen aiheuttaa Kallessa monenlaisia muistoja ja tuntoja.

Taivalkoskelle paluu ei ollutkaan aivan niin riemukas kuin odotin, liekö Kallen ja Lainan alakulo sekä Kallen ristiriitainen suhtautuminen lapsuuden kotikuntaan tarttunut myös lukijaan asti? Onneksi pariskunnan Taivalkoskelle muutosta alkaa löytyä myös hyviä puolia eikä pelkkää kurjuutta. Vaikka aikaa kuluu vain vuoden 1951 keväästä saman vuoden syystalvelle ehtii reilussa kuudessasadassa sivussa tapahtua paljon. Märkien purujen kuivatuksia ihmeteltiin ja kuvattiin ehkä kerran tai kaksi liikaa, mutta muuten pidin kirjasta kovasti.

Kallella viriää vanhat toiveet kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisesta ja haaveelle antaa lisäpontta oman kirjoituskoneen hankinta. Jokohan seuraavassa osassa Kalle pääsisi kunnolla toteuttamaan haavettaan ja katkaisemaan lähes viiden vuoden pituiseksi kasvaneen kirjoitustauon...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minuun oli siirtynyt isäni puolelta hätähousun geenejä.

Helmet-lukuhaaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (kunnan rakennusmestarina Kalle huolehtii niin koulujen kosteusvaurioiden korjauksista kuin Pesiönvaaran kunnalliskodin asukkaiden olojen parantamisesta)

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

WSOY, 2020

224 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Starve Acre, 2019)

Luettu: 15.9.2021

Mistä: kirjastosta

Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.

     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.

     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»

     »Nähnyt?»

     »Nähnyt. Mielessäni.»

     »Niin kuin mitä?»

     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.

     »Miten niin?»

     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»

     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»

     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»

     »Onko tuo teepussista?»

     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Otava, 2020

215 sivua

Suomentanut: Markku Päkkilä 

(The Nickel Boys, 2019)

Luettu: 8.9.2021

Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä