lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen



Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen
(Iijoki #13)
Gummerus, 1983
704 sivua
Luettu: 26.3.2018
Mistä: lahja


Luin Iijoki-sarjan edellisen osan tammikuussa, tässä tuli siis palattua samaan yksi osa kahden kuukauden välein -lukutahtiin kuin silloin kun aloitin sarjan lukemisen Kirjavan kammarin Karoliinan Iijoki-sarjan kimppaluvussa.

Ensimmäistä rauhan joulua 1944 vietetään vielä vanhassa asunnossa, Lundgrenin papan kamarissa, mutta sen jälkeen Kalle, Laina sekä Kallen anoppi pääsevät muuttamaan väljempään asuntoon Alli ja Aukusti "Ukki" Kuusisen talon yläkertaan. Järjestyypä lopulta vielä niin, että Kalle ja Laina pääsevät asumaan ihan kahdestaan. Kalle käy edelleen hakkaamassa halkoja Messukylän kunnalle, mutta mielessä pyörivät toiveet päästä toisiin töihin, rakennukselle ja näihin töihin Kalle erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääseekin. Kirjalliset, kirjoittamiseen liittyvät haaveet nytkähtävät eteenpäin sillä alkuvuodesta 1945 Kalle aloittaa Tampereen Työväenopistolla suomen kielen opinnot sekä kynäilykerho Viirin ja jatkaa tarinoiden kirjoittamista lehtiin. Silti, vaikka elämä tuntuu olevan päällisin puolin kohdallaan, vaivaa Kallea kova koti-ikävä, alakulo sekä sairaalloiseksi yltyvä mustasukkaisuus ja Kallen päässä pyörii kerran toisensa jälkeen toistuen haikea kappale lasihelmistä...

     – Ja jos kerran aivoissasi soi jokin helkkarin gramofoni jatkuvasti, ei sellainen ole normaalia!
     – Minun aivoissani se soipi. Sen ei pitäisi sinnua häiritä... 
     Vai ei häiritse! Ärhentelet ja välillä lähes poraat, että minä olen muka sinulle jokin hiton lasihelmi...

En osannut kirjaa aloittaessani arvata kuinka kuvaava kirjan nimi on. Ajattelin, että nimi viittaa siihen kuinka Kalle aloittaa armeijan ja sodan jälkeisen elämänsä tyhjästä, vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, vähissä vaatteissa, uuteen työtilanteeseen totutellen, mutta tässä ponnistetaan pohjalta myös henkisesti. Kalle kuvaa henkistä pahoinvointiaan ja oireitaan yllättävän suorasanaisesti ja rehellisesti, Herkko-isänsä mielisairauteen peilaten. Kalle käy todella syvällä, niin pohjalla kuin vain on mahdollista ja sitä on sydäntä särkevää seurata. Silti välissä pilkahtelee Kallen tuttu huumori kun harmittavista, tummista ja pelottavistakin asioista voi etsiä itsekseen ärhentelyn ja huumorin kautta tietä ulos.

     Ei, ei...! Minun elämästäni ei tule piruvaa! yritin vielä kähähdellä ääneeni kohottuani seisomaan ja alkaessani sulatella ja puhdistaa jäätyneitä silmälasejani. Näkkyy olevan haaveet haaveita! En osannu ennen sottia, en perkele, ehki mieleeni päästää, että maalaispoijan eläminen oisi kaupunkipaikassa näin helevetin työtä ja tuskaa! Ja minä saatanan pyöreäpää haaveksin että eläsin vaimoni kansa tyytyväisenä kaupungissa osakehuoneissa ja laulaa lollottasin vain onnesta...!
     Puhdistettuani rillini ja pantuani ne takaisin päähäni aloin katsella vuoroin hämärtymään alkanutta avaruutta ja vuoroin ympärillä seisovaa metsää, jonka heiluvissa oksissa lumen sekaisena puhalteleva tuuli vingahteli. Ääneeni kähisin: En tiijä, perkele! Lähteäkkö yrittämään Messukylään ja kortteeriini, vai puranko sahani jännenarun! Tien narun toiseen päähän juoksusilmukan ja toiselle päälle kahtelen kyllin vahvan oksan...
     Osaksi sanani olivat jätkän huumoria, mutta paljolti myös epätoivoisen ja synkän mielialani purkausta.

Väriä ja räiskettä kerrontaan tulee myös Päätalojen Kuusiselle muuton myötä! Uusi vuokraemäntä Alli Kuusinen on puheissaan kovaääninen, rempseä ja räävitön. Perkeleitä lentelee joka väliin eikä hän myöskään kaihda puheissaan sukupuolielämään tai -elimiin liittyviä asioita. Tietyllä tapaa Alli ja Kalle muistuttavat toisiaan, onhan Kallekin tottunut etenkin tukkisavotoissa puhumaan jätkien kieltä, mutta on vain vaimonsa seurassa opetellut hieman siistimään suutaan.

Tässäkin osassa on mukana paljon kiinnostavaa ajankuvausta Suomen jälleenrakentamisesta ja nousemisesta takaisin jaloilleen sekä poliittisen ilmapiirin muutoksesta, johon myös Kalle hiljalleen herää jutellessaan uusien tuttaviensa kanssa sekä vertaillessaan parin lehden uutisointia ja ilmoittelua tulevista vaaleista. Päätalon oman kuvauksen sekä hänen siteeraamiensa sanomalehtijuttujen myötä avautuu lukijan silmien eteen myös se kuilu, joka on Suomen sodanjälkeisessä arjessa repeytynyt eri seutujen välille. Tampereella kaupunkimaisemissa riemuitaan kun on jälleen mahdollista mennä katsomaan näytelmiä ja saada tanssia kun taas pohjoisessa yritetään selvitä hengissä poltettujen talojen raunioilla, miettiä mihin päänsä illalla kallistaisi, mihin sijoittaisi ne muutamat sodasta selvinneet eläimet ja millä ne tai itsensä ruokkisi. Pitkät lehtijuttujen siteeraukset tuovat ajankuvaan omat kiinnostavat lisänsä, mutta samalla ne hieman puuduttavat. Mieluummin luen Päätalon omaa kuvausta, joka on todella tarkkaa, elävää ja tunteikasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heppulei, ota kiinni...!

Sekä tärkeä muistutus, jonka Kallekin joutuu kovimman kautta oppimaan:

Ei ihminen kone ole...


Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan


- - -


Ps. Parin viikon takaiset terveiset (Kallea lainaten terviisit) Taivalkoskelta, pistäydyimme Jalavassa kahvilla. Siellä oli pannu kuumana ja pöydät notkuivat herkkuja vanhan kauppiaan, Ari Jalavan, 70-vuotispäivän kunniaksi.




4 kommenttia:

  1. Kiitos kirjan esittelystä. Kyllä Päätaloa pitäisi lukea, valitettavasti en ole yhtään vielä lukenut. Päätalon tuotannon merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa on yhä edelleen nousussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Anneli A. Olen ilolla seurannut kuinka paljon Päätalo on esimerkiksi pääsiäisen aikaan ollut esillä.

      Poista
    2. Kiitosta taas. Pääsen tänne omalla puhelimella, mutta en työnantajan läppärillä. Access denied, suspicious. Jormanen

      Poista
    3. Ole hyvä taas, Jormanen! Päätalosta bloggaaminen, erittäin epäilyttävää 😁

      Poista