lauantai 30. syyskuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi



Jessie Burton: Nukkekaappi
Otava, 2016
430 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä
(The Miniaturist, 2014)
Luettu: 24.9.2017
Mistä: kirjastosta


Minulla oli hyvät ennakkoaavistukset Nukkekaapista. Olin jo ostamassa kirjaa kirjakaupasta kun aloin ajatella kotona notkuvia kirjahyllyjä. Kirjaimellisesti, joku kaunis päivä joku hyllyistä antaa periksi ja levittää äänekkäästi sisältönsä pitkin lattiaa. Mitä sitten tehdään, paitsi säikähdetään pahan kerran? Yritän siis hillitä kirjojen ostamista, lukea välillä oman kirjahyllyn kirjoja ja hankkia omaksi vain tosi tarpeelliset teokset kuten Stephen Kingin uutuudet. Vaikka toisaalta kirjojen ostaminen paitsi tuo mielihyvää on myös yhdenlainen kulttuuriteko. Yritä tässä sitten tasapainotella. Mutta takaisin Nukkekaapin ennakkoaavistukseen, oikeaan osui!

Nuori Nella jättää taakseen lapsuudenkotinsa Assendeltfissä ja matkustaa Amsterdamiin asettuakseen asumaan vasta vihittynä vaimona aviomiehensä kotiin. Vaatimattomat olot ovat vaihtumassa varakkaampaan elämään, onhan aviomies Johannes Brandt menestyvä ja yhteisönsä arvostama kauppias. Työ vie Johannesta milloin mihinkin ja Nella viettää enemmän aikaa Johanneksen viileän sisaren Marinin sekä perheen kahden palvelijan Cornelian ja Oton kanssa kuin aviomiehensä kanssa.

Hän kääntyy mennäkseen. Älä mene, Nella miettii. Jos menet, minä muutun näkymättömäksi tässä paikassa eikä kukaan löydä minua enää.

Kun Johannes antaa vaimolleen häälahjaksi hienon nukkekaapin, yksityiskohtaisen pienoismallin heidän kodistaan, päättää Nella palkata miniatyristin sisustamaan kaappia. Heti ensimmäisestä lähetyksestä alkaen salaperäinen miniatyristi lähettää paketeissa ylimääräisiä esineitä sekä kummallisia mietelauseita. Ihan kuin miniatyristi olisi kärpäsenä katossa, talon seinien sisällä, niin paljon hän tuntuu tietävän talosta ja sen asukkaista, oikeastaan enemmän kuin talon asukkaat itsekään, ennen kuin asiat ovat edes tapahtuneet.

Kuka miniatyristi on, mistä hän saa tietonsa ja mitä hän haluaa? Entä Nella itse, miten hän sopeutuu uuteen perheeseen, kotiin, elämäntyyliin ja koko kaupunkiyhteisöön? Nella tuntuu olevan keskellä odotuksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka repivät häntä eri suuntiin. Avioelämä ei ala Nellan odotusten mukaan, mikään ei ole sitä miltä näyttää, hän tuntuu olevan täysin hukassa ja salaisuuksien ympäröimänä.

"Kuulkaa rouva", Otto kuiskaa Nellalle askelten etääntyessä. "Kannattaako mehiläispesään sohaista? Siitä saa vain pistoksia nahkaansa."
      Nella ei saa selvää, onko sanat tarkoitettu neuvoksi vai käskyksi.

Vaikka miniatyristi tuo tarinaan jännitystä on Nella ehdottomasti tarinan kantava voima. Nellan kehitystä arasta maalaistytöstä itsenäiseksi ja rohkeita ratkaisuja tekeväksi naiseksi on hienoa seurata. Vaikka osa juonenkäänteistä ei välttämättä nykyaikaan peilattaessa tunnu hirvittävän dramaattisilta siirtää Burton lukijan tarinansa myötä menneisyyteen, elämään tapahtumat Nellan ja hänen perheensä silmin, jolloin kaikki tuntuukin hieman kamalammalta.

1600-luvulle ja Amsterdamiin sijoittuva tarina oli erittäin nautinnollista luettavaa. Burton tuo ajan ja sen hengen hienosti esille ja teksti on sujuvaa, vaivattomasti eteen päin virtaavaa. Kaupunkielämä, tavat, kaupankäynti kauppalaivoineen ja varastoineen, arvot ja asenteet, perhe-elämä, uskonto ja kirkko, oikeuslaitos, kaikki suuret ja pienet vivahteet tulevat lähelle. Tähän asti Amsterdamista itselleni muodostuva mielikuva on ollut keväinen, aurinkoinen ja värikäs, mutta Burton näyttää kaupungista toisen puolen, kylmän, kostean ja talvisen, ja sekin on houkutteleva.

Nella seisoo Johanneksen talon portailla. Uudenvuodenaattoa ei juhlisteta millään tavalla. Hän kaipaa pakkasta, joka rikkoo ruumiin sirpaleiksi, kaiken kirkastavaa valoa. Kanavapolku on autiona, ja jäätynyt kanava soljuu kuin valkoinen silkkinauha Herengrachtin talojen välissä. Taivaalla loistava kuu on suurempi kuin koskaan, jopa suurempi kuin yöllä, hämmästyttävä kirkas voiman kiekko. Se näyttää olevan niin lähellä että sitä voi koskettaa ikään kuin Jumala olisi laskenut sen taivaalta hänen ihmiskättensä pideltäväksi.

Nukkekaappia on takakannessa kuvattu ahmittavaksi lukuromaaniksi. Käsitteenä lukuromaani on jäänyt minulle aiemmin hämäräksi, mutta nyt sain pienen ahaa-elämyksen siitä mitä termi tarkoittaa. Tätä ei meinannut malttaa laskea käsistä. Täytyy miettiä uudelleen kirjan hankkimista omaan hyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Maailma on vain muuttunut viime päivinä liian nopeasti. Kaikki menee rikki."

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Siri Pettersen: Mahti



Siri Pettersen: Mahti
(Korpinkehät #3)
Jalava, 2016
507 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Evna, 2015)
Luettu: 11.9.2017
Mistä: kirjastosta


Joskus kirjaan tarttuessa kokee ristiriitaisia tunteita. Iloa ja jännitystä siksi, että odotettavissa on hyvä lukukokemus, surua ja harmitusta siksi, että tietää kaiken hyvän olevan päättymässä. Kuten nyt kun tartuin Mahtiin, Korpinkehät-trilogian päätösosaan.

Hirka ja Rime löysivät toisensa uudelleen ihmisten maailmassa vain joutuakseen sanomaan toisilleen taas hyvästit. He molemmat joutuivat jättämään jälkeensä jotain itsestään ja jatkamaan matkaansa pois päin toisistaan, kohti uutta sotaa. Rime on ollut pois Yminmaasta vain hetken, mutta jo sinä aikana on tapahtunut paljon. Neuvosto, Jäämuuri saati Kolkagga ei ole enää entisensä ja Rime joutuu etsimään paikkansa uudelleen, tekemään uudet suunnitelmat. Samoin on Hirkan laita, hän matkaa kivikehän läpi Dreysíliin, Ensimmäiseen maahan, kuolleena syntyneiden eli Umpirien maahan, isänsä maahan, omille juurilleen. Hirkan täytyy löytää ja korjata Mahti, keksiä keino pelastaa Rime nokalta, voittaa viekkaudessa isänsä, estää maailmojen välinen sota. Mutta mitä tehdä jos sota näyttää väistämättömältä? Kenen puolelle asettua kun jokaisella puolella, jokaisessa maailmassa on joku jota haluaa suojella?

     Hän nousi uudelleen ylös.
     Sellaista se oli. Joku kuolisi. Joku jäisi eloon. Ja Hirka aiheuttaisi molemmat, halusipa hän tai ei. 

En tiedä johtuiko aiemmin mainitsemastani tasapainoilusta jännittyneen odotuksen ja harmin tunteiden välissä, mutta aluksi tuntui vaikealta päästä Mahdin imuun ja jouduin pari kertaa palaamaan alkuun. Tuntui, että tarinaan piti saada uppoutua pidemmissä pätkissä eikä lukea vain silloin tällöin muutama sivu kerrallaan. Edessä oli taas uusi maailma asukkaineen ja tapoineen ja se vaati keskittymistä.

     Skerri kohotti leukaansa. Hän katsoi Hirkaa nenänvarttaan pitkin kuin vähä-älyistä. >>Olet kuin ne! Katso itseäsi! Sinulla on niiden silmät. Sinulla ei ole kynsiä. Ei hampaita. Olet hidas. Heikko. Surkea, niin kuin ne. Olet enemmän ihminen kuin Umpiri. Etkä puhu kuin eläinten kieltä.>>
     Hirka tunsi kasvojensa jähmettyvän. Häpeä tuli hiipien kuin hän olisi lentänyt ajassa taaksepäin. Hän oli Elveroassa. Isän kanssa, joka aina oli koettanut kätkeä Hirkan, koska tiesi, mikä tämä oli. Ilumen kanssa, joka torjui hänet kun hän kysyi Rimeä. Hän oli hirviö. Hännätön odininlapsi. Täälläkin.
     Hän oli taas pieni. Se oli ärsyttävää. Hän puri hampaansa yhteen.
     >>Valitan, etten ole sitä mitä odotit.>> 

Onneksi tarina vei pian mukanaan aiempien osien tapaan. Kuljin Hirkan kanssa Dreysílissä Nifelin kivikehältä aina Ginnungadin syvimmille tasoille ja takaisin, tutustuin paremmin Umpireihin, heidän hierarkiaansa huipulta ensimmäisestä talosta aina pohjalle langenneisiin saakka ja seurasin kuinka Hirka hioi suunnitelmaansa. Yminmaa jäi hieman Dreysílin varjoon vaikka molemmissa maailmoissa tapahtui paljon. Loppupuolelle tarinaa sijoittuva Mahtiin ja korppeihin liittyvä käänne tuntui menevän yli ymmärrykseni, mutta minulle Mahti, tuo mystinen voima, on koko trilogian ajan ollut hieman hämärän peitossa ja vaikeasti käsitettävissä oleva asia, joten en oikeastaan odottanutkaan, että sen olemus selviäisi täysin edes lopussa.

Mahdin loppu jätti jälkeensä haikean ja tyhjän olon. Nautin suunnattomasti koko sarjasta niin juonen kuin kerronnan osalta ja on kovin vaikea pukea sanoiksi päätösosan jälkitunnelmia. Lyhyesti sanottuna Mahti kokoaa hienosti Hirkan ja Rimen tarinan yhteen. Erilaisuus, ulkopuolisuuden tunne, valta, valhe, petos, rakkaus, viha, sota. Kaikki tarvittavat langanpätkät solmitaan, mitään ei selitetä puhki vaan hallittu ja taidokas ote säilyy loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aika on erikoinen. Kuinka se voikin hioa pois terävät kulmat. Viat.


Korpinkehät-sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti


Tässä vielä pieni pala kesää, vihreää ruohoa, nenän ja kuonon päätä kutittavaa auringonpaistetta ja lämpöä sekä ihana, rakas lukukaveri ♥





torstai 7. syyskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
WSOY, 2017
153 sivua
Luettu: 2.9.2017
Mistä: kirjastosta


Kun luin ensimmäisen kerran Tuuve Aron Lihanleikkaajasta tuli mieleeni heti Johanna Sinisalon upea Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Olisiko tässä samaa yllätyksellisyyttä ja vinksahtaneisuutta kuin Sinisalon novelleissa?

Lihanleikkaaja pitää sisällään 12 novellia, joissa ihmiset kohtaavat toisensa milloin arkisissa, milloin yllättävissä tilanteissa, synnyttävät, kasvavat, kasvattavat, kuolevat, haistelevat, ikävöivät, ihastuvat, peilaavat, varastavat, juhlivat ja käyttäytyvät kummallisesti. Henkilöt etsivät itseään, toisiaan tai hajun lähdettä. Kohtalot pyörähtävät päälaelleen, itsevarmuus karisee epävarmuudeksi. Jogurtilla on yllättäviä ominaisuuksia, peilistä ei oikein tiedä kuka sieltä katsoo takaisin.

      Peili oli vanhaa hiottua lasia, äiti oli antanut sen. Nurkissa näkyi harmaita hienonhienoja halkeamia, lasi oli ylä- ja alareunastaan kiinni koristeellisessa Jugend-kehyksessä. Hämärässä Emmin kasvot näyttivät nuoremmilta kuin yleensä. Vasemmalle poskelle valui tilkka valoa ja heijastui silmiin pieninä keltaisina pisteinä. Hän tunnusteli kädellä kasvojaan ja varmistui että kuvassa todella oli hän.
     Näin hän muisti tehneensä jo lapsena: seisoneensa peilin edessä niin pitkiä aikoja että äiti oli poistunut huoneesta >>koska ei halunnut katsella häntä>>. Emmi oli liimannut peilin yläreunaan paperilapun, jossa luki >>Minä>>.

Novellikokoelmassa on monentasoisia tarinoita. Suojatie, Loppu, Ikävä, Ennen sadetta ja Kahdet kasvot olivat ihan hyviä, niissä oli syvyyttä ja ajateltavaa, mutta niistä ei lopulta jäänyt sen suurempaa tunnejälkeä. Peilit ja Vieras olivat hieman outoja, mukavalla tavalla, mutta ne eivät oikein avautuneet. Haju, Ihmeolo ja Lihanleikkaaja olivat juuri sitä yllättävää, ajatuksia nyrjäyttävää lajia, jota kokoelmalta odotin. Näistä Ihmeolo oli mielikuvituksellisuudessaan jopa huvittava, Lihanleikkaaja taas lähenteli iljettävän kammottavaa.

Kokoelmasta nousi esiin kaksi selvää suosikkia. Ensinnäkin Heräämö. Se sai miettimään elämää ja sen käänteitä, sitä miten ihminen suunnittelee elämänpolkunsa, elää tiettyjen arvojen, mielipiteiden tai päätösten mukaan ja huomaakin yhtäkkiä - kuin sähköiskusta - asioiden olevan ihan toisin. Miten  suhtautua muutoksen, miten jatkaa elämää? Ja sitten, toiseksi viimeisenä tarinana Elsa, kokoelman ehdoton helmi. Novellin pääosassa on yksin jäänyt vanhus, joka hakee elämäänsä sisältöä ja jännitystä, kihinää, yllättävällä tavalla. Myös tässä novellissa on kohtaaminen, vähäsanainen, mutta vaikuttavuudessaan omaa luokkaansa. Elsa on haikea, surullinen, ilkikurinen ja ihana. Elsa myös jättää lukijalle tilaa tulkita.

Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Takki oli turhan ohut mutta laguunin sininen. Paksuuden ja värin välille muodostuu yllättävä jännite, jota pitää makustella useamman kerran lukemalla lause uudelleen. Kuvassa Riku oli vielä oma vanha itsensä ja heillä edessään koko kevät ja kesä, paljon aikaa ennen kuin oleminen alkoi painua vinoon. Voiko parisuhteen rakoilua enää kauniimmin kuvata? Taidokasta. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä oli tumma ja hiljainen niin kuin aina, mutta nyt Sami ei ollut varma hiljaisuuden sävystä.


Lihanleikkaajaa on luettu myös mm. näissä blogeissa: Hannan kirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Satun luetut - kiitos Satu lukuvinkistä!, Tekstiluola.


perjantai 1. syyskuuta 2017

Anssi Kela: Matkamuistoja

 


Anssi Kela: Matkamuistoja
Teos, 2012
232 sivua
Luettu: 26.8.2017
Mistä: kirjastosta


Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.