16 helmikuuta 2017

Stephen King: Herääminen

 


Stephen King: Herääminen
Tammi, 2015
368 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)
Luettu: 12.2.2017
Mistä: oma ostos


King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.
     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti