lauantai 31. joulukuuta 2016

Santeri Ivalo: Juho Vesainen



Santeri Ivalo: Juho Vesainen
Kuvittanut: Erkki Tanttu
WSOY, 1967 (1894)
261 sivua
Luettu: 25.12.2016
Mistä: kirjastosta


Iissä järjestettiin kesällä kotiseutupäivien yhteydessä Kirjailijoiden Ii -kiertokävely, jossa kierrettiin paikallisia kirjailijoihin/kirjoihin liittyviä paikkoja ja kuunneltiin niihin liittyviä otteita kirjoista. Yksi luetuista otteista oli Santeri Ivalon romaanista Juho Vesainen, johon päätin tutustua paremmin. Kirja saa kunnian päättää Iin kirjaston lukuhaasteen, jossa minulla oli suorittamatta vielä yksi kohta, 1. Kirja, joka liittyy Iihin.

Talonpoika Juho Vesainen palaa vastavihityn vaimonsa Annin kanssa Kemistä Annin kotiseudulta, jossa aviopari on viettänyt monen päivän mittaisia hääjuhlia. He ovat matkalla Juhon kotikylään Kiiminkiin, mutta perillä heitä odottaa savuavat rauniot ja osittain vielä liekeissä olevat talot. Vesainen joukkoineen lähtee jäljittämään Vienan Karjalasta tulleita vihollisia Iin kirkolle kosto mielessään. Kun he saapuvat kirkonkylään on siellä valloillaan kaaos.

 Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti, palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.

Tästä käynnistyy koston kierre, jossa kaksi sotapäällikköä, Vesainen ja karjalaisten Ahma, ottavat mittaa toisistaan yhä uudelleen ja uudelleen, käyden vuorotellen tuhoamassa toistensa kyliä, keräten ryöstösaalista, tappaen asukkaita ja ottaen vankeja. Kumpikin vannoo kostoa kunnes toisesta henki lähtee.

Juho Vesainen on historiallinen romaani, joka pohjautuu osittain tositapahtumiin. Viljo Tarkiainen kertoo Ivalon romaanin jälkisanoissa kuinka Ivalo on ottanut 1500-luvun lopulla Iihin kuuluneessa Alakiimingin kylässä eläneen Pekka Vesaisen romaaninsa päähenkilöksi ja värittänyt Vesaisen tarinaa.

Ivalo on kuvannut romaaniinsa heimosotien aikaa, talonpoikien hätää vihollisen toistuvien hyökkäysten uhan alla, sitä kuinka Ruotsin vallalta on pyydetty apua ja kuinka koston kierre vain jatkui, aiheuttaen surua ja aina vain uutta vihaa molemmilla puolilla. Tarina etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti, muutamat suvantopaikat kuten nuorten kisailu ja kosiskelu tai Lapin retkien ja verojen kannon kuvailu tasaavat tarinaa ja tuovat lisäväriä tapahtumiin. Tarina on kiinnostava ja uskottavalta tuntuva ajankuvaus menneistä ajoista ja kostosta.


Sitaattikunniamaininnan saa yksi hienoista luontokuvauksista:

Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valon säteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.


Iin kirjaston lukuhaaste: 1. Kirja, joka liittyy Iihin


Vesaiselle on pystytetty Kalervo Kallion tekemä muistomerkki Iin kirkon viereen. Siinä kivinen Vesainen nyt puolustaa kirkkoa talvimaisemassa.




Tarkoituksenani oli suorittaa Iin kirjaston lukuhaaste vuoden 2016 loppuun mennessä, onnistuin! Tässä vielä listauksena haasteeseen lukemani kirjat:

1. Kirja, joka liittyy Iihin: Santeri Ivalo: Juho Vesainen
2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten: Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla
3. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenasi: Roald Dahl: Iso kiltti jätti
4. Jokin elämäkerta: Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy
5. Kirja, jonka päähenkilö on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.: Laurent Gaudé: Eldorado
6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka: Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja
7. Kirja, jossa on enintään 200 sivua: Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja: Mia Vänskä: Valkoinen aura
9. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Minna Rytisalo: Lempi
10. Kirja, jonka olet lukenut lapsuudessasi: Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti


 Hyvää uutta vuotta 2017!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja



J. R. Ward: Sitomaton rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #5)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unbound, 2007)
Luettu: 15.12.2016
Mistä: kirjastosta


Kaipasin joulukiireiden vastapainoksi kevyempää kirjallisuutta ja Mustan tikarin veljeskunta -sarja sopi tilanteeseen mainiosti. Joulutohinalta ei kuitenkaan jäänyt yli energiaa saati aikaa bloggaukseen asti, mutta ehkä tästä vielä jotain osaa sanoa näin joulun jälkeenkin, vaikka sarjan osat ja tapahtumat tuntuvat menevän päässäni iloisesti sekaisin...

Kammottavan lapsuuden jäljet vartalolla, hanskan verhoama hohtava kirous eli käsi, jonka kautta kulkee uhriin jonkinlainen valtava sähkölataus, sekavat tunteet toista veljeskunnan jäsentä kohtaan... Vishousilla olisi kestämistä jo vanhoissa ongelmissa, mutta 303. syntymäpäivänsä kynnyksellä Kirjurineitsyt ilmestyy kertomaan hänelle yllättävän tiedon V:n menneisyydestä sekä paljastamaan suunnitelmansa uroksen tulevaisuuden varalle. Ennen uuden tehtävänsä aloittamista Vishous haavoittuu taistelussa ja joutuu ihmisten sairaalan ensiapuun, traumaosaston päällikön tohtori Jane Whitcombin leikkauspöydälle. Mustan tikarin veljeskunta joutuu puuttumaan peliin ja useampi elämä tulee muuttumaan.

     Potilas veti syvään henkeä aivan omin voimin. Toisen kerran. Kolmannen. Sitten hänen pelottavat timanttisilmänsä kääntyivät katsomaan Janea, ja tämä rauhoittui aloilleen kuin potilas olisi hypnotisoinut hänet tekemään niin.
     Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies, jonka hengen Jane oli juuri pelastanut, sanoi karskilla äänellä neljä sanaa, jotka muuttivat kaiken... muuttivat Janen eämän, muuttivat  hänen kohtalonsa.
     "Hän. Tulee. Minun. Mukaani."

Sitomaton rakastaja keskittyy enemmän veljeskunnan jäseniin, heidän puolisoihinsa ja arkeensa sekä veljeskunnan jäsenten kouluttamiin vampyyreihin kuin lessereihin. Toki myös noita vampyyrien vihollisia vilahtelee tarinassa, mutta vain sivuosassa, he eivät juurikaan pääse tällä kertaa ääneen. Sopii minulle, sillä vampyyreistä saa enemmän irti kuin heidän värittömistä ja hajutto- ei kun siis vauvatalkinhajuisista vihollisistaan lessereistä, jotka ovat ikään kuin yhtä erottamatonta massaa. 

Tarina kulkee osittain Toisella Puolella, Kirjurineitsyen ja hänen valittujensa ei-ajallisessa maailmassa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, vaikkakin pidän enemmän "normaalista maailmasta". Uusi ihmishenkilö tohtori Whitcomb sujahtaa juoneen mukavasti, onpa Wardilla tarjota ainakin minut täysin yllättänyt juonenkäänne häneen liittyen. Muuten juoni seuraa aiemmista osista tuttua kaavaa, tarina keskittyy yhteen veljeksistä - tällä kertaa Vishousiin - muiden jäädessä taustalle, hänestä paljastetaan monenlaista ja tarinan mausteena on rakkautta, seksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Tarina pyörii vapaan tahdon, kohtalon ja sen määräytymisen ympärillä, mutta turhan syvälliseksi ei heittäydytä vaan kirjan voi lukea aivot narikkaan -periaatteella, puhtaana viihteenä. Viihteellisiä ovat myös monet ylilyövät kielikuvat kuten esimerkiksi seuraava: Jeparilla oli hullunkiilto silmissään kuin ainakin sellaisella, jonka tehosekoitin oli naksahtanut  soseasentoon. Selvä, ihan tällainen kuvailu ei itselläni tulisi ensimmäisenä mieleen... Ja kuten aiempien osien kohdalla on seksiin liittyvä kuvailu myös tässä välillä lähinnä huvittavaa. Kohottelin kulmiani  myös kohdalle, jossa Vishousin ihoa kuvataan päivettyneeksi. Jos kyseessä on päivänvaloa karttava vampyyri ei kyseinen sanavalinta ihan istu! Joka tapauksessa ah niin viihdyttävä (iso) välipala!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkaus on uhrauksen arvoista, hän ajatteli huoneesta lähtiessään. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut omaa.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Taas toivotus hyvän joulun...



Kynttilät ja Raskasta joulua luomassa tunnelmaa. Vatsat täynnä kinkkua ja muita jouluruokia. Joulupukki kävi jo ennen kolmea, tätä lukutoukkaa hemmoteltiin kahdella kirjalla: J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen Harry Potter ja kirottu lapsi sekä Anthony Doerrin Davidin uni, näistä jälkimmäinen päätynee joulukirjakseni. Suklaata, viiniä, juustoja, keksejä ja glögiä on varattuna illaksi, kunhan mahaan taas mahtuu jotain.

Rauhallista ja rentouttavaa joulua, kiitos kun olette seuranneet, lukeneet ja kommentoineet  ❤


lauantai 17. joulukuuta 2016

Viimeisimmät viipaleet kulttuurista

King-rakkauden kanssani jakava ihana kirjabloggarikollega Irene ideoi viimeisimpiä kulttuurikokemuksia listaavan (epä)haasteen ja (epä)haastoi minutkin mukaan. Tämä on siitä mukava haaste, että se ei oikeastaan ole haaste ja sääntöjä ei oikeastaan ole. Irenen sanoja lainatakseni "voit höpötellä kulttuurista noin yleensä". Sehän sopii.

Viimeisin konsertti
Raskasta Joulua -konsertti oli Oulussa sunnuntaina 27.11. solisteinaan JP Leppäluoto, Marco Hietala, Antti Railio ja Elize Ryd sekä tietysti bändi Erkka Korhosen johdolla. Konsertteja järjestettiin suuren kysynnän vuoksi kaksi, itse olin jälkimmäisessä. Sain illasta käheän äänen (yhteislaulussa ei ääntä säästelty) ja kipeiden käsien (voi sitä taputuksen määrää) lisäksi roppakaupalla joulumieltä. Settiin mahtui omien suosikkieni kuten Tonttu, Sylvian joululaulu, Sydämeeni joulun teen ja Tulkoon joulu lisäksi minulle oudompia kappaleita. Tunnelma oli välillä haikea ja harras, välillä taas riemastuttavan riehakas. Rakastan sitä miten perinteiset joululaulut on sovitettu uusiksi ja puettu raskaampiin sointuihin. Taisin juuri luoda itselleni uuden jouluperinteen, odotan innolla seuraavaa Raskasta joulua -kokemustani. Erityiskiitokset siitä, että esiintyjillä ei konsertin jälkeen tuntunut olevan mitään kiirettä vaan he jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja napata fanit kainaloon valokuvia varten. Suuri, mitä nöyrin ja joulumielisin kiitos!






Viimeisin elokuva
Iissä järjestettiin 2.-4.12. jo perinteeksi muodostuneet IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit. Kävin lauantaina katsomassa Nosferatun, vuoden 1922 mustavalkoisen mykkäkauhuelokuvaklassikon, joka pohjautuu Bram Stokerin Draculaan. Elokuvan elektronisesta äänimaailmasta vastasi helsinkiläinen vÄäristymä-duo. Melkoinen elokuvaelämys! Hassua kuinka elokuvan näyttelijät näyttivät joko kuolleilta tai käyvän hieman ylikierroksilla, niin teatraalisia heidän ehostuksensa ja (yli)näyteltyjä heidän ilmeensä ja eleensä välillä olivat. Jos IIK!! on vielä kokematta niin suosittelen! Festivaalin puitteet vanhassa, intiimin pienessä Työväentalossa ovat kohdallaan ja hämärässä kauhurekvisiitta (tällä kertaa mm. verisiä pölykapseleita ja katosta roikkuvia silmämunia) luo lisää tunnelmaa.


Viimeisin tv-sarja
Sain katsottua edellisen tv-sarjaprojektini eli True Blood -sarjan loppuun dvd-boksilta joku aika sitten. Vampyyrit ovat heikko kohtani, mutta sarjassa vilisee monta muutakin kiinnostavaa yliluonnollista otusta. En osaa sanoa kumpi oli parempi, kirja- vai tv-sarja, viihdyin hyvin molempien parissa. Nyt vuorossa on Gilmoren tytöt, vanha suosikkini, jonka pariin on ilo palata. Äiti-tytärsuhde, pieni idyllinen kaupunki, nokkelaa ja nopeaa sanailua, paljon kahvia ja kirjoja, mahtavaa! Sarja on myös erittäin ajankohtainen sillä sen neljän uuden jakson kausi julkaistiin vasta Netflixissä.


Viimeisin albumi
Kiitos lähestyvän joulun soittolistallani on ollut Raskasta Joulua -albumit. Olen kuunnellut kokonaisia albumeja myös mm. seuraavilta: Harmaja, HIM, Highly Suspect sekä Apulanta, jonka Attack of the A.L People -levyn uudelleen äänitetty versio Revenge of the A.L. People on soinut autossani.


Näitä kulttuuripläjäyksiä olisi kiva listata enemmänkin, mutta mennään nyt näillä. Kiitos vielä Irene epähaastamisesta!


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti



Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti
(Neiti Etsivä #1)
Tammi, 1996
120 sivua
Suomentanut: Leena Uoti
(The Secret of the Old Clock, 1930/1959)
Luettu: 30.11.2016
Mistä: kirjastosta


Villasukkalapset ovat innostuneet lukemaan Neiti Etsivä -sarjaa ja ajattelin, että nyt minulla on sopiva hetki palata sarjan pariin ainakin yhden (tietysti ensimmäisen) osan verran.

Omalaatuinen vanhus Josua* Crawley on menehtynyt ja hänen viimeinen tahtonsa puhuttaa koko River Heightsin kaupunkia, niin suuri yllätys se on kaikille hänet tunteneille. Crawley on jättänyt köyhät sukulaisensa sekä lähimmät ystävänsä testamenttinsa ulkopuolelle ja heidän sijaan testamentannut koko omaisuutensa rikkaalle ja töykeälle Tophamin perheelle. Neiti Etsivä eli Paula Drew on varma, että jossain on oltava toinen, kiltit sukulaiset ja lähipiirin huomoiva testamentti. Paula alkaa penkoa tapausta ja kuin sattuman oikusta myrsky heittää hänet johtolangan luo.
* Takakannessa puhutaan Joshuasta, tekstissä Josuasta.

Isä väitti että Paula kykeni "haistamaan" kaiken salaperäisen paljon aikaisemmin kuin hän itse oli edes ymmärtänyt, ettei asia ollutkaan niin yksinkertainen kuin miltä se oli näyttänyt. Ja kun Paulalle kerran oli selvinnyt, että asiassa oli jotakin salaperäistä, hän en [sic] antanut myöten ennen kuin oli päässyt sen perille.
     Tätä Crawleyn juttua Paula oli "haistellut" jo pari päivää, vaikka hänen isällään ei ollutkaan sen kanssa mitään tekemistä. Hän vain väitti päättäväisesti "tuntevansa", että siinä oli jotakin salaperäistä.

Lapsena minulla ja Neiti Etsivällä oli monet jännittävät ja mukavat hetket yhdessä, mutta näin aikuisena taisin lukea tarinan liian kyynisin silmin. Minua ärsytti Paulan isän asianajaja Carson Drewn vanhanaikainen ja hieman alentuva ohhoh onpa nätissä päässäsi vallan ajatuksiakin -asenne Paulaa kohtaan (ehkä hieman kärjistettynä, mutta tuolta se välillä vaikutti). Paula on nokkela, taitava, vähän liian täydellinen kaikessa ollakseen uskottava, hän osallistuu isänsä mukana etsivien kanssa käytäviin työneuvotteluihin, pitää huolta kodista yhdessä Hanna-kotiapulaisen kanssa ja jakaa tarvittaessa käyntikortteja tapaamilleen ihmisille. Miksi 16-vuotiaalla on käyntikortteja? Minä vaan kysyn (ehkä kateellisena, omat blogikäyntikortit kun ovat edelleen tilaamatta).

Ihmettelin muuten melko sujuvassa suomennoksessa toistuvasti autosta käytettyä vaunu-sanaa sekä samoin useaan kertaan esiintyvää luuva-sanaa, joka Wikisanakirjan mukaan paljastuu riihen puintihuoneeksi. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 1930 ja uudistettuna vuonna 1959, josta myös tämä suomennos on, joten ehkä vanhahtavat sanat selittynevät sillä. Silti ne särähtivät omaan korvaan hieman oudosti.

Onneksi tarina eteni vauhtiin päästyään oikein sujuvasti ja sain kokea ripauksen sitä lapsuudesta tuttua neitietsivätaikaa, en yhtään ihmettele, että viihdyin pienenä lukutoukkana sarjan parissa niin hyvin. Ehkä aika on kullannut ja muuttanut muistot mitä tulee esimerkiksi Neiti Etsivän persoonaan, tai sitten hän on myöhemmissä osissa hieman aloitusosan Paulaa särmikkäämpi. Jäin kaipaamaan Paulan parhaita ystäviä, George ja Bess kuuluvat muistoissani olennaisena osana sarjaan. Tässä tarinassa mainittiin Paulan ystävistä ainoastaan Helena Corning.

Vähän jännitystä, johtolankoja, uusia ystäviä, epätoivon hetkiä, vaaroja, selvittelyä ja loppuhuipennus. Ja sama kaava toistettuna osasta toiseen, yhteensä yli sata kertaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan jättää sarjan tähän ja vain fiilistellä mukana villasukkalasten lukuhehkutuksessa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen puolikuollut nälästä ja täysin kuollut väsymyksestä, sillä tietenkin rengas puhkesi matkalla.


Iin kirjaston lukuhaaste: 10. Kirja, jonka olet lukenut lapsuudessasi.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Laurent Gaudé: Eldorado



Laurent Gaudé: Eldorado
Bazar, 2013
252 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(Eldorado, 2006)
Luettu: 28.11.2016
Mistä: oma ostos


Gaudén Hurrikaani oli vaikuttava ja mieleenjäävä teos ja kun eräässä kirjakaupassa oli kaksi Gaudén romaania vierekkäin mietin kauan ostaisinko Hurrikaanin uudelleenlukemista varten vai tutustuisinko Eldoradoon. Uusi tuttavuus vei lopulta voiton ja ostin jälkimmäisen.

Salvatore Piracci kulkee Italian rannikolla edestakaisin niin kuin on kulkenut jo parikymmentä vuotta, etsien laittomasti Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pysäyttäen heidän matkansa ennen satamaan saapumista. Eräänä vapaapäivänä hän törmää naiseen menneisyydestä ja lyhyen jutteluhetken myötä Piracci alkaa nähdä elämäänsä uudessa valossa.

Ehkäpä nainen oli antanut hänelle köyhän kansan luunapin: huutavan tarpeen haluta jotain.

Toisaalla sudanilaisveljekset Jamal ja Sulayman haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta Euroopassa. Kun matkan aika koittaa ei kaikki menekään niin kuin Sulayman on odottanut vaan hän joutuu kohtaamaan matkan haasteet ja vaarat ilman veljensä tukea.

Jätämme nimen tänne, roikkumaan puunoksalta kuin hylätyn lastenvaatteen, jota kukaan ei kaipaa. Siellä, minne olemme menossa, emme ole mitään. Köyhiä. Vailla historiaa. Vailla rahaa.

Gaudé antaa tarinallaan kasvot laittomien maahanmuuttajien virralle. Gaudén näyttämät kasvot ovat paljon kärsineet, oman ja läheistensä hengen vaaralle altistaneen alistuneen ihmisen kasvot, mutta samalla unelmiinsa uskovan ja sitkeän ihmisen kasvot. Raha tai matkan vaarat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin kaipaus ja usko paremmasta tulevaisuudesta, turvallisemmasta elämästä. Mutta kun toivo ja ahneus kohtaavat voi paratiisin tavoittelu vaihtua syöksyksi helvettiin.

He olivat satimessa. Aavan meren piirittämiä. Ja ajelehtivat hitaasti kohti kuolemaa. Voisi mennä ikuisuus, ennen kuin vastaan tulisi toinen laiva. Yhtäkkiä ilmeet sulkeutuivat. Kaikki tiesivät, että jos ajelehtiminen jatkuisi pitkään, kuolema olisi hirvittävä. Se tappaisi heidät janoon. Se riuduttaisi heidät. Se tekisi heidät niin hulluiksi, että he kävisivät toistensa kimppuun.
     Oleminen kävi hitaaksi ja julmaksi. Jotkut vaikeroivat, jotkut rukoilivat Jumalaansa. Vauvat itkivät lakkaamatta. Äideillä ei ollut enää vettä. Eikä voimia. Mitä enemmän tunteja kului, sitä vaimeammaksi uupuneiden lasten itku muuttui, kunnes lakkasi kokonaan. Syvä horros valtasi mielet. Syttyi nujakoita, mutta väki oli liian heikkoa tapellakseen. Pian vallitsi hiljaisuus.

Pidän kovasti Gaudén vähäeleisestä, mutta vahvasta kerronnasta. Pienistä hetkistä syntyy suuria kokonaisuuksia, yksityiskohdat ja suuremmat linjat jäävät kaihertamaan mieleen. Henkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla eikä tarinan suuntaa osaa etukäteen ennakoida. Huomasin Eldoradon kohdalla saman kuin Hurrikaanissa, en välillä lukujen alussa tiennyt kuka henkilöistä on kyseessä, mutta en osaa sanoa onko se vain Gaudén keino korostaa hahmojen sijoittumista samalle viivalle lähtökohdistaan huolimatta.

Eldorado jättää jälkeensä sirpaleita ja sanatonta ahdistusta. Se muistuttaa, että matkan voi kulkea kahteen suuntaan, että asioilla on aina kaksi puolta. Kumpi suunnista on toista oikeampi, kuka päättää kenenkin määränpään? Ahdistuksen taustalle jää kuitenkin pieni pilkahdus iloa ja onnea, toivoa unelmien toteutumisesta. Uskoa Eldoradoon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Iin kirjaston lukuhaaste: 5. Kirja, jonka päähenkilönä on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Libya