30 kesäkuuta 2016

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys sekä lomatunnelmia



Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Tammi, 2013 (2012)
412 sivua
Suomentanut: Heikki Karjalainen
(A Visit from the Goon Squad, 2010)
Luettu: 29.6.2016
Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä


Lähdin lomamatkalle riskillä ja valitsin mukaani yhden ainoan kirjan sillä ajatuksella, että tällä reissulla en kuitenkaan ehdi tai jaksa lukea kovin paljoa (toki lentoyhtiön matkatavaran painorajatkin vaikuttivat, vaelluskengät ja takit painavat yllättävän paljon). Okei, myönnän, että lisäksi puhelimesta löytyi muutama lisäkirja, mutta ne olivat lähinnä hätävävarana, e-kirjat kun eivät edelleenkään ole minulle kovin luonteva valinta. Päädyin Jennifer Eganiin, joka on ollut sattumoisin aiemminkin lomalukemisenani.

Aika suuri hämäys lähtee liikkeelle Sashasta, nuoresta newyorkilaisnaisesta, joka työskentelee levymoguli Bennie Salazarin assistenttina, kärsii kroonisesta varastelusta ja käy treffeillä sekä terapiassa. Bennie Salazar taas on eronnut keski-ikäinen laskeva tähti, ei enää niin pinnalla musiikkipiireissä. Bennie kantaa mukanaan kahviin lääkkeeksi (kuin huumeeksi) laitettavia kultahippuja sekä muistoja, näkyvimpänä niistä eräistä juhlista käsivarteen jääneet palovammat. Sashaan ja Bennieen liittyy lukematon määrä muita henkilöitä, joiden elämästä Egan tarjoilee pieniä otteita. Ja kaiken taustalla soi musiikki, jopa hiljaisuudella on oma sävelensä.

     He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Henkilöt, tapahtumat ja paikat vaihtuvat nopeasti lähes hengästyttävällä tahdilla. Kirjan rajat hämärtyvät, on vaikea sanoa onko teos romaani vai ennemminkin novellikokoelma, jossa henkilöt ovat linkittyneet toisiinsa ikään kuin ihmisketjuksi. Yksi tuntee toisen, toinen kolmannen ja ehkä se kahdeskymmenes taas sen ensimmäisen, tai ainakin hänellä taitaa olla jonkinlainen hämärä muistikuva ensin mainitusta. Musiikki on suuressa osassa kirjaa ja henkilöiden lomassa heitellään useita musiikillisia viittauksia, niin todellisia kuin ilmeisesti myös keksittyjäkin. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut rinnalleen soittolistan ja olisi kiinnostava tietää minkälaisen soittolistan Egan olisi kirjalleen koonnut.

Kirjan rakenne on kiinnostava ja se rakentuu pitkän ihmisketjun ja ajan kulumisen varaan. Tuntui hassulta kun yhtäkkiä huomasi kahden henkilön välisen linkittymän. Välillä saatoin unohtaa henkilöt nopeastikin, mikä kieltämättä oli häiritsevää, mutta sitten heidät tapasi uudelleen. Aika kuluu (1970-luvulta aina 2020-luvulle), kuljettaa ja kuluttaa, ihmiset törmäävät toisiinsa tai sivuavat toisiaan kerran toisensa jälkeen ja kaikesta kuroutuu tarina. Ei välttämättä tasainen tai yhtenäinen, mutta eihän elämäkään ole sellainen. Eganin kerrontaa Karjalaisen suomentamana on helppo lukea, se on sujuvaa ja samalla sekä vähäeleistä ja kepeää että tunteikasta, kipeää ja herkkää.

Me ei puhuta mitään, maataan vain vierekkäin pimeässä. Lopulta mä sanon: Sun olisi pitänyt kertoa mulle.
     Kertoa mitä? Jocelyn sanoo, mutta mä en edes tiedä mitä. Sitten se sanoo: Kaikkea on liikaa, ja musta tuntuu, että jokin on lopussa, on loppunut jo.

Aika suuri hämäys on kuin kirjallinen hittikimara. Kirjaa lukiessani päässäni soi musiikki. Rokkia, vähän säröä, vinkuvia kitaroita, välissä jotain haikeaa ja kaunista. Ja juuri ennen Julkaise-napin painamista se tuli mieleeni, kirjaa kuvaava biisi. Anssi Kelan 1972. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kirjan henkilöt eivät välttämättä liity niin selvästi toisiinsa kuin Anssi Kelan kappaleen koulukaverit. En oikein osaa vielä sanoa kuinka paljon pidin kirjasta, tunnelmani kieppuvat vielä kuin kannen pyörre. Aika suuri hämäys. Aika, suuri hämäys.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän alapuolellaan rannalla kimalteleva kaupunki kokeili laiskasti merta varpaillaan.

Bleue kutsui kirjaa varsinaiseksi hämääjäksi (sekä otti osuvat ja tyylikkäät kirjankansikuvat), Maijan teki mieli hihkua (kommentti päätyi myös pokkariversion takakanteen) ja Kirjaniilo tuumasi, että toimii.


- - -


Pakko vielä sitoa Aika suuri hämäys menneisyyteeni ja lomamatkaani seuraavalla sitaatilla:

He astuvat ulos. Niin pimeää kuin ulkona onkin, vuorten mustat siluetit ovat taivastakin tummempia.

Juuri tuolla tavalla näin Alpit ensimmäistä kertaa elokuussa 2003 kun saavuimme aamuhämärässä junalla Itävallan Innsbruckiin. Nyt lomamatkallamme näin ensisilmäyksen vuoristosta keskellä kirkasta päivää, ihana näkymä se oli silloinkin. Tässä kuvalliset lomaterveiset Itävallasta Bad Gasteinista sekä Sportgasteinista, josta viimeinen kuva on:




















 ♥

13 kommenttia:

  1. Tämä on ollut lukulistalla vaikka kuinka kauan, sillä pidin kovasti saman kirjailijan Sydäntorni-kirjasta. Vähän tosin hirvittää, kun tunnen musiikkia niin kovin huonosti. Taitaa suurin osa viitteistä mennä iloisesti ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, minä pidin Sydäntornista enemmän kuin tästä. Sydäntorni oli tarinana yhtenäinen kun taas Aika suuri hämäys oli kovin pirstaleinen. Ei musiikkiviittauksia onneksi niin hirveästi ole, että se häiritsisi lukemista liikaa.

      Poista
  2. Eganin kirja on kyllä omintakainen! En täysin ihastunut siihen, ehkei siihen tarvitsekaan, mutta nautin tavasta jolla Egan kirjoittaa.

    Ja oi, matkakuvia! Me olimme kaksi vuotta sitten perheen kanssa Münchenissä ja käväisimme Alpeilla vain päiväseltään. Olen joskus aiemmin ajanut (= istunut kuskin vieressä :D) mennen tullin Brennerin solan halki ja Alpeille on kyllä ikävä. Tänä vuonna reissaamme toisaalle, mutta olisipa upea päästä lomailemaan noihin teidän maisemiin.

    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, sama juttu minulla. En täysin ihastunut kumpaankaan Eganin romaaniin, mutta nautin silti hänen kirjoitustavastaan. Hieman ristiriitaista :)

      Oli ihana palata Alpeille <3 Edellisellä kerralla emme juurikaan vaeltaneet, nousimme kyllä Innsbruckissa Hafelekarille vaunuhissillä (vaimikäsenytoli) ja katselimme huipulla maisemia. Osan matkaa alas tulimme samaisella hissillä ja osan kävelimme. Lisäksi kävimme hieman kävelemässä ainakin Interlakenin rinnemaisemissa, mutta nyt tällä reissulla vaelsimme ihan kunnolla. Toivottavasti teidänkin Alppi-matkasuunnitelmanne toteutuvat :)

      Poista
  3. Voi miten ihania kuvia!

    Tykkäsin Sydäntornista paljonkin, mutta tätä Hämäystä melkeinpä inhosin... =D En vain saanut kirjasta mitään irti. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irene, noita maisemia kelpasi kuvata!

      Sydäntorni oli Aika suuren hämäyksen kanssa vähän samoilla linjoilla sikäli, että kumpaankaan en ihastunut täysillä, mutta omalla tavallaan pidin molemmista. Sydäntorni oli silti enemmän mieleeni ehjemmän tarinansa ansiosta.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Lilli apua! Onnistuin poistamaan kommenttisi kun kone jumitti ja klikkaus osuikin väärään paikkaan. Julkaisen kommenttisi sähköpostista kopioituna:

      Vau, mitkä maisemat! Hienoja kuvia:)

      En ole lukenut Egania, mutta tänään hain kirjastosta Keskilännen keittiöt, jota kansitekstissä verrattiin tuohon kirjaan. Odotan mielenkiinnolla, millainen lukuelämys se on.

      Lähettänyt Lilli / Kirjataivas blogiin Villasukka kirjahyllyssä 1. heinäkuuta 2016 klo 21.03

      Poista
    2. Kiitos Lilli! Maisemat tosiaan oli upeat, henkeäsalpaavat!

      Keskilännen keittiöt on minulle ihan outo, pitääpä googlettaa.

      Poista
  5. Upeat maisemat ja hienoja kuvia.

    Olen lukenut kirjan, mutta pidin Egani toisesta kirjasta enemmän kuin tästä. Vaikkei tämäkään huono ollut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aletheia! Maisemia olisi voinut ihastella kauemminkin.

      Minäkin pidin Sydäntornista enemmän.

      Poista
  6. Minulla Eganit ovat vielä lukulistalla odottelemassa. Nämä kaksi suomennettua tuntuvat olevan toisistaan kovin poikkeavia. Itse innostun kovasti musaviittauksista. Olen samaa mieltä, että kirjoissa saisi useimminkin olla liitettynä soittolistoja. Se toisi lukukokemukseen mukavan tunnelmaa luovan lisän. Murakamin Norwegian Woodin kohdalla tein soittolistan itse lukemisen ohessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Essielina, suomennetut Eganit ovat tosiaan melko erilaisia toisiinsa nähden. Ai sinä olet tehnyt itse soittolistan lukemaasi kirjaan, täytyypä miettiä josko kokeilisin joskus itsekin :)

      Poista