torstai 7. huhtikuuta 2016

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat



Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat
Otava, 2010
431 sivua
Luettu: 31.3.2016
Mistä: kirjastosta


Minulla ehti jo tulla hieman ikävä Anteroa, Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan päähenkilöä. Onneksi apu eli kirjasto oli lähellä. Aiemmissa postauksissa puhuin Antero-trilogiasta, mutta sarjaan on sittemmin ilmestynyt lisää osia. Tänä vuonna on julkaistu Elohopea ja myös Taivaanvartijat-kirjassa on pääosassa Antero, sekin lienee osa tätä sarjaa?

Antero jättää ukkokodin taakseen, värjää hiuksensa mustiksi ja matkustaa taidelukioon Savonlinnaan. Siellä olisi valittava itkulahkon itkuistuntojen ja toisen aatesuunnan eli vapaata seksiä ja huonoja tapoja kannattavan haarapataljoonan välillä. Entä jos kumpikaan ei tunnu täysin omalta tai jos veri vetää molempiin, onko pakko valita vai voiko saada molemmat? Yhtäkkiä Anteron opiskelijaelämään puhaltaa uusi tuuli, Louna, liikennemerkkejä rakastava rinnakkaisluokkalainen, mutta edes Louna tai liikennemerkit eivät rauhoita Anteroa ja osoita hänen paikkaansa. Oudon lilan loisteisessa tyhjässä juhlasalissa Antero näkee lopulta tulevaisuutensa suunnan ja lähtee Helsinkiin Taideakatemian sisäänpääsykokeisiin, joka toimii porttina grafiikan pimeälle laitokselle ja pääkaupungin erikoisiin taiteellisiin piireihin.

Aikuisuuden kynnyksellä Antero kasvattaa elinpiiriään ja siipiväliään. Taideympyrät aiheuttavat ihastusta ja ihmetystä, Antero tekee, elää ja hengittää taidetta, tutustuu uusiin ihmisiin, imee itseensä vaikutteita, rakastaakin välillä. Anteron irrottautuminen lapsuuden kodista ja isän otteesta tuntuu välillä haparoivalta, mutta niin vain Oulun pojasta kuoriutuu helsinkiläistyvä taiteilija, joka esittää yhdessä taidenäyttelyssä ystävineen erikoisen performanssin ja toisessa suorittaa oman taiteilijadebyyttinsä esitellen omia töitään ensimmäisessä näyttelyssään. Ihan täysin kotiasiat eivät pääse unohtumaan, vierailu Ouluun on tapahtumia täynnä.

Väisänen väläyttää useaan otteeseen loistavaa, hieman kuivahkoa huumoriaan. Paperisiin kakkupapereihin ja rikkinäiseen ruohonleikkuriin liittyvä tilannekomiikka sai minut nauramaan ääneen eikä taskussa olevalle sinappituubille omistettu kiitospuhe tai -rukous saa suupieliä pysymään aisoissa. Suuremman osan kirjasta vie kuitenkin Väisäsen kaunis, kuvaileva kerronta. Kuperat ja koverat on sanallinen maalaus, sikälikin, että tässä osassa on myös enemmän taidesanastoa kuin aiemmissa osissa. Lukiessa tuntee sydämen läikyntää. Aiemmista osista tuttuun tapaan mitä arkisimmissa asioissa voi nähdä ja tehdä taidetta, jopa takin pukemisesta.

     Mietin miltä mahtoi tuntua, kun työnsi pikkutakin hihan duffeliin, sen kaikkiin kuperiin ja koveriin muotoihin, asetteli hupun niin ettei se roikkunut oikealle tai vasemmalle. Tottuiko takkiin soluttautumiseen, sen hupun asetteluun koskaan niin ettei se aiheuttanut jonkinlaista sielunkutinaa? Eikö peukalo halunnut vain pysytellä päärmeissä? Ja ennen kaikkea: miltä tuntui sulkea nuo saksanhirven sarvista tehdyt, nahkahihnoihin kiinnitetyt napit, tai ei napit vaan luukartiot, jotka muodostivat neljä taikasinettiä takin etupuolelle? Tekikö Juho sen peilin edessä vai olivatko kädet oppineet liikesarjan ulkoa?

Väisänen teki sen taas, tarjosi sanoillaan rauhoittavan, upean ja samalla riemastuttavan taide-elämyksen, vaikkakin osa taidesanastosta oli minulle vierasta. Sarja on mielestäni ollut tähän mennessä vaikuttavimmillaan heti alussa Anteron lapsuuskuvauksessa, mutta kyllä aikuisen Anteron vaiheetkin ovat hienoa ja nautinnollista luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka kuvaa hyvin myös tätä lukukokemusta):

Jonkinlainen sielunkutina asettui rintalastan alle.

Sekä tämä toinen helmi:

Piirtäminenhän oli yksi tapa ajatella ääneen. Mutta kun siirtää jotain omasta kädestään, seuraako valtimon syke aina mukana, minä mietin.

2 kommenttia:

  1. Juuri ja vain tämä ihanuus minulta on vielä Antero-sarjasta lukematta, vaikka se on jo hyllyssä odottamassa. Olen seurannut Anteron elämää tiiviisti ja sain juuri Elohopean päätökseen. Väisäsen kerronta on aistimuksia ja mukavasti liioittelevaa ja oivaltavaa huumoria täynnä. Ah, miten hän osaakaan nähdä, kuulla ja tuntea asiat ja sitten vielä kertoa ne. Olen taas aivan myyty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, sinulla on edessä hyviä lukuhetkiä! En uskalla vielä tulla kurkkimaan Elohopean arviotasi, mutta tulen viimeistään sitten kun saan kirjan itse luettua. Väisänen on taitava, hurjan taitava!

      Poista