tiistai 26. tammikuuta 2016

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni



Kalle Päätalo: Ukkosen ääni
(Iijoki #9)
Gummerus, 1979
638 sivua
Luettu: 26.1.2016
Mistä: lahja


Edellisen kerran seurasin Kallen vaiheita niinkin kauan kuin seitsemän kuukautta sitten. Miten tässä näin pääsi käymään? Varsinkin kun edellinen osa loppui niin kiinnostavasti, että Kallen komppania siirtyi kotikulmilleni!

Olin jälleen päässyt Iijoen, kotijokeni törmälle, vieläpä etelätörmälle, jolla myös kotimökkini seisoi runsaat parikymmentä peninkulmaa ylempänä.

Kallen komppanian siirto Iin Kestilän sahan alueelle ei ole mikään pikapysähdys, vaan pioneeripataljoona alkaa valmistella asuin- ja palvelustiloja muille myöhemmin paikalle saapuville joukoille sahan vanhoihin tyhjilleen jääneisiin tiloihin. Vaikka Kalle ylennetään komppanian muonittajan tehtävistä koko pataljoonan muonittajaksi ja muonitettavien pääluku kasvaa noin 150 miehestä aina 500-1000 mieheen ehtii Kalle kulkea myös Iin Haminan kujilla tyttöjä katsellen. Yksi tyttö sieltä löytyykin, mutta lopulta Kallen silmät ja sydämen sokaisee pataljoonan sairaala-apulainen Enni Ainipuro. Monta mutkaa on kuitenkin matkassa ennen kuin Kallen kertaalleen jatkettu palvelusaika lähenee loppuaan. Kallen siviiliin pääsyn hetki ajoittuu juhannukseen 1941, mutta jo kesäkuun alussa Suomen tilanne muuttuu kun maahan määrätään YH eli ylimääräiset harjoitukset.

Nostan valmiiksi sidotun laatikon pöydälle ja alan kirjoittaa sen päälle musteella:
          Kalle Päätalo
          TAIVALKOSKI
          Jokijärvi, Kallioniemi
     Mustekynän jälki on kuin kuiskaus harmaalla pahvilla. Siksi vahvistan nimen ja osoitteen moneen kertaan. Tätä tehdessäni minut valtaa jälleen alakuloisuus. Siviilivarusteeni palaisivat ilman miestä kotiin. Äiti purskahtaisi itkuun, kun tämä laatikko tuotaisiin Kallioniemen pirttiin. Olenko silloin enää edes elävien kirjoissa... 

Kirjan nimi hämää hieman, sillä samoin kuin sarjan 6. osassa Loimujen aikaan viittaa nimi tässäkin vasta kirjan lopun tapahtumiin. Tavallinen armeija-arki siis vie suuren osan kirjasta ja sodan uhka sekä valmistelevat sotatoimet sijoittuvat aivan kirjan loppuun. Ei se minua haitannut sillä menneiden vuosien Iistä oli kiinnostava lukea ja Kallelle sattui ja tapahtui niin paljon, että tylsää hetkeä ei juuri tullut.

Kuvittelin silmieni eteen Iin Haminan kapeat kujat sekä Kestilän alueen, joka nyt näyttää kovin erilaiselta kuin tuohon aikaan. Olin todella surullinen Kallen puolesta ja harmittelin hänen kiltteyttään sekä sinisilmäisyyttään. Enni vei Kallea 6-0 eikä Kalle tehnyt asialle mitään vaikka oli tilanteen tasalla. Iloitsin Kallen saavutuksista ja onnen hetkistä. Luin Kallen ja muiden PionP5:n miesten (melkein vielä poikien, Kallekin kun oli tuolloin vasta 21-vuotias) siirtymisestä auton lavalla Hyrynsalmelta kohti Kuusamoa paukkupakkasessa ja palelin itsekin, lukuhetkellä oli pakkasta noin -29 astetta. Silti oli vaikea kuvitella kuinka hyytävä tuo kyyti on ollut. Kalle on kulkenut monella tapaa kovan tien ja uskon, että tämä oli vasta alkusoittoa sillä jatkosotavuodet ovat vielä edessä.

Ilman huumoria tämäkin osa olisi ollut paljon raskaampi. Esimerkiksi Kallen omaperäinen toiminta taisteluharjoituksissa, pirullinen, virtsaa ajajan päälle heittävä ja muutenkin vikuroiva hevonen Musta, haukkumanimeltään Molotovi sekä Nussuksi nimetty kenttäkeittiö saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Ja pikainen visiitti Kallioniemeen oli kuin olisi kotiin tullut, se hetki oli lämmin ja riemuisa.

Kirjan loppupuolella lukemiseni herpaantui pahasti sillä Päätalo on kirjoittanut monen sivun lainauksen 14.5.1941 Kalevasta ja hieman myöhemmin hän lainaa vielä pioneerikavereidensa löytämää Stalinin puhetta. Miksei Päätalo kirjoittanut näistäkin asioista omin sanoin, lehden ja puheen herättämien tunteidensa kautta niin kuin hän hyvin osasi? Nyt nämä pätkät jäivät leijumaan irrallisena ja muuten niin sujuvasta tekstistä erottuvana ikään kuin virallisempana historiakatsauksena. Tästä lopun notkahduksesta huolimatta kirja oli kokonaisuutena todella hyvä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Elä, kaima, pyllyile!

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjava kammari ja Päätalon matkassa -blogeissa.


6 kommenttia:

  1. Itse luin juuri Tammerkosken sillalla, joka kertoo (loppu)vuodesta 1944. Karoliina oli siitäkin jo ehtinyt blogata. Pidin lukemastani, mutta muutama kohta tuntui hieman dramatisoidulta.

    VastaaPoista
  2. Jokke, sinä olet siis hieman edellä minua. Oletko vielä mukana Karoliinan Iijoki-lukuhaasteessa? Minä olen lukenut nyt omaan tahtiini, ja se on kovin hidastunut alusta... En ole lukenut noita Karoliinan myöhempien osien postauksia, jotta säästyn juonipaljastuksilta :) Tuo Tammerkosken sillalla on näemmä oikein oivallista vuosikertaa, 1982 ;)

    VastaaPoista
  3. En ole ollut mukana lukuhaasteessa, mutta luen omaan tahtiin kun saan käsiini, tämä oli nyt kolmas lukemani, parista olen blogannutkin. Tammerkosken sillalla teoksessa on hieman samanlainen sitaatti, mutta astetta vielä roisimpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisi sattua joku Päätalo-postauksesi silmiini ja oletin sitten sinun olevan haasteessa mukana :) Osa sitaateista tosiaan on melko roiseja.

      Poista
  4. Päätaloa en vielä ole uskaltautunut lukemaan :I

    Sinulle on haaste blogissani :)
    http://hh-lukija.blogspot.fi/2016/02/viiden-kirjan-haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, Päätalon Iijoki-sarja on yllättänyt minut positiivisesti. Se ei olekaan sellaista hidasta pappakirjallisuutta niin kuin hieman pelkäsin <3

      Kiitos haasteesta :)

      Poista