maanantai 28. joulukuuta 2015

Antti Karumo: Männyt



Antti Karumo: Männyt
WSOY, 2006
160 sivua
Luettu: 27.12.2015
Mistä: kirjastosta


Lainasin edellisellä kirjastokäynnillä pitkästä aikaa kirjan, josta en ollut kuullut aiemmin yhtään mitään. Kirjan nimen ja kansikuvan välinen ristiriita vaikutti sen verran hauskalta ja takakannen kuvauskin lupaili erikoista lukukokemusta, joten Männyt päätyi kirjakoriin.

Jukka on saapunut vanhempiensa seuraksi suvun yhteiselle mökille. Leif-setä tulee jokavuotiseen tapaansa poimimaan mökin mäntymetsästä kantarelleja, mutta ne on jo poimittu ja ilmapiiri kiristyy entisestään. Sekä Jukalla että Leifillä on tahoillaan ongelmansa, mutta kuinka selvitä niistä jos ongelmien olemassaoloa ei tunnusta edes itselleen?

     Jukka katsoo tapettia.
     Nähnyt toiston.
     Kenties näkymän kauneus onkin siinä, että sen saa nähdä uudestaan, ja sittenkin. Tai että voi luottaa siihen, että näkymä on se sama joka ei lähde, joka ei eikä jätä vaan pysyy. On varmasti niin, että mitättömällä ja liikkumattomalla on merkitystä sellaiselle, joka ei muuten ymmärrä. Sellaiselle, joka – aivan niin – ei näe metsää puilta.

Jopas oli kirja. Pieneen sivumäärään mahtui paljon hämmennystä ja sekavuutta, sekä kirjan päähenkilöiden Jukan ja Leifin että lukijan kannalta. Sen sijaan, että nämä kaksi sukulaismiestä katsoisivat ongelmiaan silmiin toineen näkee käsiä ja kameleita ja toinen turvautuu rutiineihin, kulisseihin ja golfmailoihin. Toinen pakenee työskentelyyn ja toinen hotelliin. Välissä seurataan lenkkeilevää nuorta paria. Minä lukijana olin puolestani ihan pihalla. Alkumetreillä yllättäen tarinaan ilmestyvät käsi ja kameli saivat hätkähtämään hyvällä tavalla, odottamaan jotain erikoista, mutta ei tarina oikein lähtenyt lentoon. Oliko Jukalla ja Leifillä jotain muutakin hampaan kolossa kuin kantarelleja, mitä nuoret juoksijat tekivät tarinassa ja mikä se Jukan aavikkofantasia oikein oli? Oliko kaikki vain Jukan mielikuvitusta, käväistiinkö tarinassa jonkinlaisessa aika- ja paikkasilmukassa kun osa tapahtumista kuvattiin uudelleen hieman erilaisena vai mitä tämä nyt oli?

Ei siis ollut minun kirjani, taisin jäädä jo ensisivuilla rapsuttelemaan mökin vinttihuoneen kupruilevaa tapettia ja tuijottamaan tulta uunissa. Toivottavasti joku on saanut tästä irti minua enemmän, Linneallekaan ei oikein avautunut.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytön hupparihousuja ei erota pojan samanvärisistä lainkaan, kaikki raajat tulevat kuin yhdestä samasta, onnesta punaisesta olennosta.

2 kommenttia:

  1. Tässäpä sinulle tunnustus/haaste :)

    http://cillainwonderland.blogspot.fi/2015/12/liebster-award.html

    VastaaPoista