tiistai 24. maaliskuuta 2015

Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea



Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea
Like, 2014
165 sivua
Luettu: 20.3.2015
Mistä: kirjastosta


Juhien Vakkuri & Metso kirja voodoosta kiinnitti heti huomioni Liken katalogissa. Jälleen kiitos kirjastolle ja kirjastokimpalle, sain kirjan nopeasti käsiini varauksen avulla. Silti kirjan lukemisessa vierähti hetki (ja lainan uusinta) jos toinenkin.

Voodoo - Afrikan arkea avaa voodoon salaperäistä ja Hollywoodin värittämää verhoa. Elokuvissa musta magia ja voodoo sekoitetaan usein yhteen kun taas Länsi-Afrikassa voodoo-uskonto ja noituus ovat selvästi toisistaan erillisiä asioita. Kirjassa kerrotaan lyhyesti mitä voodoo -eli oikeammin sanottuna vodun tai vodou- on, ketkä ovat uskonnon pääjumalat, kuinka jumalille uhrataan, miten uskovat suhtautuvat kuolleisiin ja miten voodoopapit toimivat sekä kuvataan Afrikan, lähinnä Guineanlahden ja Beninin arkea. Vakkurilla on pitkä historia Afrikkaan liittyen, hän mm. asuu osan vuotta Afrikassa ja on perustanut Länsi-Afrikan Beniniin Grand-Popon kylään suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin Villa Karon. Kirjan kuvista vastaa Juha Metso, joka on työskennellyt useissa maissa niin lehti- kuin taidevalokuvaajana, hän on myös julkaissut kirjoja sekä kuvannut albuminkansia.

     Voodoo on Beninissä ja Togossa syntynyt animistinen uskonto, jota harjoitetaan edelleen muun muassa fon-, yoruba- ja ewe-heimojen keskuudessa. Useiden jumalien lisäksi voodoossa palvellaan ja palvotaan vainajia ja henkiä. Uskonnossa keskeisiä ovat viestit, joita elävät saavat jumalilta ja kuolleilta sukulaisilta.

Vakkurin kerrontatyyli on jutustuleva (takakansi käyttää tyylikkäämpää käsitettä pakinoiva) ja kirja ei tunnu niinkään tiiviiltä tietokirjalta vaan informatiiviselta tarinakokoelmalta. Vakkuri esittelee voodoon päälinjat ja esimerkkitarinat elävöittävät ja tukevat informaatiota. Oletin kirjan keskittyvän vain voodoohon ja kuvaavan uskontoa osana Afrikan arkea, siksi ihmettelin kun Vakkuri kertoo yhtäkkiä voodoon sijasta eläimistä ja niiden yöelämästä. Mietin miten nämä liittyvät voodoohon, mutta ehkä ne menevät kirjan nimen alaotsikon Afrikan arkea alle. Mielestäni kirja olisi toiminut vielä paremmin mikäli se olisi keskittynyt tiukemmin vain voodoohon. Itseäni kiinnosti nimenomaan voodoohon liittyvät asiat ja varsinkin fetisseistä eli voodoopappien tekemistä taikakaluista sekä tietysti jumalakuvauksista oli mielenkiintoista lukea. Voodoo-uskonnon jumalissa tuntuu olevan jotain ihmismäistä, kuten esimerkiksi veden jumala Mami Watassa:

     Mami Watalle on turha uhrata giniä tai muuta alkoholia,  mutta Coca-Colalle ja koruille jumala on perso, samoin kuin puuterille ja hajuvesille.

Coca-Colaa ja hajuvesiä, kyllä kiitos ;) Varsinkin gini tuntuu olevan voodoojumalten suosiossa (sitä saattaa olla postauskuvassanikin kirjan henkeen, tai sitten lasissa on vain vettä...) ja sitä pirskotellaan sekä alttareille että fetisseihin.

Metson kuvat ovat tyylikkäitä, tummasävyisiä, usein mustavalkoisia tai vain pieniä väriyksityiskohtia sisältäviä ja mikä parasta ne ovat suuria, sivun tai koko aukeaman kokoisia. Kuvat sopivat kirjaan hyvin, tosin tekstit ja kuvat eivät varsinaisesti keskustele keskenään vaan kuvat tuovat ennemmin tunnelmaa kuin antavat lisätietoa Vakkurin kuvaamista asioista. On tunnelmallisia, iloisia ja arkisia kuvia, osa kuvista on jopa hieman raflaavia uhraamisineen ja valitettavasti osa kuvista kärsii hieman teennäisyydestä ja kliseisyydestä. Vakkuri mainitseekin, että kiinnostus kameroita kohtaan on edelleen suurta ja voodoopapit tekevät mielellään, pilke silmäkulmassa, käsillään noitumisliikkeitä kameraa kohti korostaakseen omaa salaperäisyyttään (kuten kansikuvasta näkee), myös lapset poseeraavat mielellään kuvaajalle. Onneksi suuri osa kuvista on onnistuneita tilannekuvia ilman teeskentelyä.

Kirja on mielenkiintoinen, helppolukuinen ja valokuvien ansiosta näyttävä teos, mutta aiheen laajuuden vuoksi tiedon määrä jää kirjassa pintaraapaisuksi. Kirja jättikin nälän lukea lisää voodoosta.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka voisi olla voodoohon uskovan ohjenuora):

Ihmiset suunnittelevat, jumalat päättävät.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kymen sanomat.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Jennifer Egan: Sydäntorni



Jennifer Egan: Sydäntorni
Tammi, 2014 (2013)
346 sivua
Suomentanut: Heikki Karjalainen
(The Keep, 2006)
Luettu: 17.3.2015
Mistä: oma ostos


Mainitsin aiemmin, että lomalukemisekseni valikoitui kaksi kirjaa, tässä niistä toinen. Itse asiassa luin lopulta suurimman osan kirjasta koti-Suomessa, mutta aloitin tämän Teneriffalla. Nautin auringosta hotellin parvekkeella kun päänsisäinen kuvitustutkani alkoi piipata, huomasin nimittäin alhaalla allasalueella suuren kukkapensaan, jonka väritys oli kuin suoraan Sydäntornin kannesta. Kävimme syömässä ja sen jälkeen piti sulatella hetki ruokaa eli ei muuta kuin tuumasta toimeen ja kuvaamaan. Saatoin herättää pientä ihmetystä muissa lomalaisissa kykkiessäni puskassa puhelin ja kirja kädessäni (puhumattakaan muiden lukevien lomalaisten vaanimisestani, piti tehdä monta uintimutkaa, että näin mitä kukakin altaan laidalla aurinkotuoleissaan luki!). En kuulemma nolostuttanut perhettä, ovat tainneet jo tottua kuvien räpsimiseeni ;)

Danny King on ajautunut New Yorkissa ongelmiin ja maisemanvaihdos olisi enemmän kuin paikallaan. Dannyn serkku Howie, nykyään Howard, tarjoaa sopivasti työtä linnansa restaurointiprojektissa ja lupaa maksaa Dannylle myös matkat linnaansa. Vaikka serkkujen tiet erosivat lapsuudessa ikävissä merkeissä päättää Danny ottaa tarjouksen vastaan ja matka jonnekin Itä-Euroopan perukoille voi alkaa. Kaiken yllä häilyy salaperäinen minäkertoja Ray, joka ottaa puheenvuoron silloin kun haluaa. Danny on riippuvainen sähköisistä yhteyksistä, netistä ja puhelimesta, mutta linnan muurien sisäpuolella hän joutuu pärjäämään ilman, keskittymään itseensä, Howieen ja hänen perheeseensä, muihin työntekijöihin sekä linnaan ja sen värikkääseen historiaan. Missä maassa linna sijaitsee, miksi Danny on kutsuttu paikalle, muisteleeko Howard menneitä, mikä uima-altaan pinnan alla väreilee ja kuka katselee sydäntornin ikkunasta? Onko kaikki vain kuvitelmaa?

Danny sytytti lampun ja valaisi heikolla valolla pimeyttä: kiviseinät, liukkaat kivilattiat. Liikettä seinänvierillä. Danny huomasi hengityksensä muuttuneen nopeaksi ja läähättäväksi ja yritti rentoutua. Pelko oli pahasta. Pelko päästi sisään madon.

Kaksi linnaa, ensimmäinen on vanha oikea linna ja toinen on vankila, jossa Ray suorittaa tuomiotaan sekä kirjoituskurssia, jota vetää houkutteleva Holly. Molemmissa paikoissa tarvitaan ajatuksen mahtia, mielikuvituksen voimaa. Molempien sisällä haaveillaan vapaudesta, linnassa Howien unelmana on sähkölaitteista vapaa hotelli, vankilassa taas vapaus avata ovia, tehdä mitä haluaa. Kiven sisällä kaikki muuttuu. Mielen ja yksilön vapaus toistuu pitkin tarinaa ja on yksi tarinaa kannattelevista teemoista.

Sydäntorni oli lukukokemuksena kuin kengurubensaisella tai muuten vain käyntiongelmaisella autolla ajo vieraassa kaupungissa. Välillä matka sujuu tasaisesti, mutta risteyksestä liikkeelle lähtiessä edetään pomppien tai syöksähtäen eteenpäin. Vauhti kiihtyy, kuski innostuu, tulee pidempi tasainen suora ja taas töksäytetään risteykseen. Koko ajan niskavilloissa tuntuu pikkuisen outo olo, ei nyt ihan eksynyt, mutta sellainen pikkuisen hämmentynyt, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Tiedättehän? Varsinkin minäkertoja Ray ja kirjan kansikuva vaivaavat.

Jokaisessa tarinan henkilössä on omat outoutensa, heitä ja heidän motiivejaan epäilee vuorotellen. Egan kieputtaa tarinaa urakalla, lopussa minäkertojakin vaihtuu ja tarina muuttaa jälleen kerran suuntaansa. Toisaalta suunnanvaihdos on selkeä, toisaalta se tuntuu jo hiukan teennäiseltä. En voi sanoa kirjan olleen huikea elämys tai vuoden sytyttävimpiä kirjoja kuten kannessa kehutaan, hengästyttävä voisi kuvata lukukokemusta parhaiten. Eganin kerronta on selkeää ja sujuvaa,  joten myös suvantopaikoissa jaksaa pysytellä kyydissä. Kirjassa oli useita hienoja kielikuvia, jotka piristivät ja ihastuttivat lukemista. Kirja aiheutti myös muutamia vilunväreitä. Mielenkiintoinen kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Väsymys valui häneen joka puolelta niin lämpimänä ja ällöttävän makeana, että sen tiesi olevan epäterveellistä ja siksi entistäkin himottavampaa.


Lisäksi kirja onnistui puhuttelemaan minua henkilökohtaisella tasolla:

Minun hommani, ainoa hommani, on pitää tytöistä niin hyvää huolta, että heidän elämällään on jotain merkitystä.

sekä:

Kolmekymmentäkolme vuotta kovaa kulutusta, mutta tässä sitä ollaan.


Dannya lainaten sanoisin, että alto!


Sydäntorni on saanut paljon blogisavuja, tässä muutamia sydäntorniin kiivenneitä (lisää linkkejä heidän postauksissaan): Kaisa Reetta T., Kirjasirkus, Lumiomena, Opuscolo - Kirjasta kirjaan.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kirsti Kuronen: Paha puuska



Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto, 2015
75 sivua
Luettu: 15.3.2015
Mistä: kirjastosta


Kirsi kirjoitti blogissaan Kirsti Kurosen Pahasta puuskasta niin vakuuttavasti, että en empinyt hetkeäkään lainapäätöksen kanssa kun kirja oli tarjolla kirjaston uutuushyllyssä. Kynnys kirjan aloittamiseen oli suuri, sillä itsemurha on minulle aiheena vaikea.

Paha puuska nimittäin kertoo runomuodossa kahdeksasluokkalaisen Hillan sanoin siitä, kuinka hänen vuotta nuorempi veljensä Lauri menee seitsemännen luokan ensimmäisen koulupäivän jälkeen junan alle. Tappaa itsensä. Yksi elämä päättyy, monen muun elämä vammautuu. Tapahtuma jättää ikuisen jäljen jäljelle jääneisiin.

syksy talvi kevät
hälläväliä kaikki
paitsi Laurin pään ymmärtäminen:
pakko selvittää, kysellä, tietää
miksi helvetissä, miksimiksimiksi?
ei yhtäkään järkevää vastausta,
pelkkä ruma ja pusertava turhuus

miettikää, turhuus!


Uskoin kirjan herättävän vahvoja tunteita, mutta en tiennyt varautua näin järisyttävään lukukokemukseen. Ei riittänyt, että luin kirjaa kyyneleet silmissä vaan itkin kunnolla, kyyneleet vyöryivät vapaina pitkin poskia. Kuronen ei kirjoita korulauseita vaan saa yksinkertaisiin, paikoin puhekielellä kirjoitettuihin Hillan lauseisiin niin paljon tunnetta, että lukija pakahtuu. Synkkyydestä huolimatta Hillan ja Laurin tarinassa on pilkahdus lämpöä, toivoa ja iloa. Kirjassa on yliluonnollinen elementti, joka ensin hätkähdyttää, mutta joka kuitenkin asettuu sulavasti paikalleen tarinaan.

Jokainen lukija kohtaa kirjan omalla tavallaan, oma elämänkokemus ja historia takanaan. Oli tausta minkälainen tahansa en usko, että Paha puuska jättää ketään kylmäksi. Tämän kirjan soisi tulevan luetuksi kouluissa, antaa sen herättää ajatuksia, keskustelua. Voi kunpa yksikin lopullinen paha puuska olisi vältettävissä. Juna, ase, köysi, lääkkeet, rekka, partaterä. Teini, aikuinen. Mikä tahansa väline tai ikä, lopputulos on sama.

Sanat eivät riitä kuvaamaan tämän kirjan herättämiä tuntemuksia. Lukekaa itse. Se vie vain hetken, mutta ajatusten kanssa saa takuulla painia pitkään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

kauhua ei voi puhua, se vyöryy
             se änkeytyy, se peittää

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia



Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia
Tammi, 2011 (2008)
394 sivua
Suomentanut: Kari Salminen
(Heart-Shaped Box, 2007)
Luettu: 6.3.2015
Mistä: oma ostos


Silmäilin ennen hiihtolomaa kodin pokkarihyllyä ja mietin mitä ottaisin mukaani Teneriffalle lomalukemiseksi. Joe Hillin kirja on odottanut lukemistaan kauan ja nyt tuntui olevan sopiva hetki hyytävälle lukemiselle, lukuympäristö kun pitäisi huolen lämmöstä. Kirja matkaan ja menoksi! (Toki matkaan lähti myös toinen kirja, en todellakaan uskaltaisi lähteä reissuun yhden kirjan voimin! Mutta siitä myöhemmin.)

Judas "Jude" Coyne on yli viisikymppinen death-metal-muusikko, jonka ura alkaa olla iltapuolella. Viime aikoina Juden huvina ja ajanvietteenä on ollut musiikin sijaan auton kunnostus, nuoret naisystävät (tällä hetkellä vuorossa on Georgia, jälleen yhden osavaltion mukaan nimetty), koirat ja erikoisten esineiden keräily. Yllättäen Judelle tarjoutuu tilaisuus ostaa eräällä verkkosivulla myynnissä oleva kummitus. Naurettava ajatus, mutta kovin vaikea vastustaa. Jude tekee heräteostoksen ja saa pian ovelleen oman kummituksen mustassa sydämen muotoisessa rasiassa, mustan, tyylikkään, vanhanaikaisen liituraitapuvun muodossa. Paljon kokeneen muusikon hymy hyytyy kun kummitus ei olekaan vain kiinnostava tarina tai edes kiltti kotikummitus vaan jotain ihan muuta. Jotain peruuttamatonta, pahaa ja kostonhimoista.

     Jude lähti taas liikkeelle, mutta hän oli edelleen levoton. Se ei johtunut mistään yksittäisestä asiasta. Se johtui tästä kaikesta. Se johtui toimiston hämärästä ja räikeästä punaisesta silmästä, joka tuijotti stereovastaanottimen etuseinästä. Se johtui ajatuksesta, että radio ei ollut ollut auki tunti sitten, kun Danny oli seissyt toimiston avonaisella ovella ja vetänyt takkinsa vetoketjua kiinni. Se johtui ajatuksesta, että joku oli kulkenut äskettäin toimiston halki ja että tuo joku saattaisi olla yhä lähettyvillä, kenties katsella pimeän kylpyhuoneen ovenraosta - moisen ajatteleminen oli vainoharhaista eikä lainkaan hänen tapaistaan, mutta yhtä kaikki se pyöri hänen päässään. Hän ojensi kätensä kohti stereosoittimen nappulaa katse suunnattuna kylpyhuoneen oveen eikä oikeastaan enää kuunnellut. Hän mietti, mitä hän mahtaisi tehdä, jos ovi alkaisi avautua.
     Meteorologi sanoi: "...kylmää ja kuivaa, samalla kun säärintama työntää lämpimän ilmamassan etelään. Kuolleet vetävät eläviä alaspäin. Alas kylmyyteen. Alas kuoppaan. Sinä kuol -"
     Juden peukalo näpäytti katkaisijaa ja sammutti radion samalla hetkellä kun hänen tajuntaansa upposi, mitä ääni oli sanonut. Hän värähti pelästyksestä ja tökkäsi virtanappulaa uudelleen tuodakseen äänen takaisin, kuullakseen mitä helvettiä meteorologi oli ollut sanomassa.

Okei. Nostetaan kissa pöydälle eli verrataan Joe Hilliä astetta kuuluisampaan isäänsä eli Stephen Kingiin, kauhun kuninkaaseen. Myönnän, että kun aikoinaan ostin kirjan tein sen puhtaasti kyseisen sukulaisuussuhteen vuoksi. Stephen King on suosikkikirjailijani ja olihan minun otettava selvää onko omena pudonnut kauas puusta. Ilokseni voin sanoa, että ei ole. Joe Hill, syntymänimeltään Joseph Hillstrom King, on selvästi perinyt isältään paitsi ulkoiset piirteet myös tarinankertojan lahjan. Vaikka Hillin kerronnassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä isänsä tyylin kanssa seisoo hän silti kirjailijana vahvasti omilla jaloillaan.

Tarina tempaa mukaansa heti alusta alkaen ja Jude kummajaiskokoelmineen on kiinnostava persoona. Kerronnassa ei juuri ole moitteen sijaa, mutta kieltämättä pelottelutaito on Hillillä vielä hieman lapsenkengissä. Siinä missä isä-King saa parhaimmillaan lukijan lähes lamaantumaan kauhusta onnistuu poika-King saamaan aikaan vasta eriasteisia vilunväreitä. Hyvä, pistävä pelko on ainakin Sydämen muotoisessa rasiassa piilevänä, se antaa odottaa itseään. Eipä silti, pidin kirjasta kovasti, vaikka en lukenutkaan sitä sydän kurkussa. Odotukset Hillin muita kirjoja kohtaan ovat korkealla. Toki kirjasta löytyi muutamia ongelmakohtia, mutta ei liikaa. Esimerkiksi tietyt kliseisyydet rokkareissa ja goottitytöissä antoi anteeksi kun heistä, lähinnä siis Judesta ja Georgiasta, löytyi tiettyä särmää. Perhesuhteet, erityisesti isäsuhteet sekä surulliset lapsuuskohtalot toivat tarinaan syvyyttä, mutta ehkä vähempikin kurjistelu olisi riittänyt. Koirakuvio ja Juden ikä ilahduttivat, jotenkin en näkisi kolmekymppistä Judea yhtä vakuuttavana tai kiinnostavana kuin nyt keski-iän ohittaneena.

Kirjan luettuani huulillani oli lähes yhtä leveä hymy kuin Stephen Kingin kirjojen jälkeen. Se on paljon sanottu se! Ilahtuneen ja lämpöisen nostalgisen reaktion sai aikaan myös eräs kohta, jossa mainittiin yksi (jo lopettanut) suosikkibändini, My Chemical Romance ♥ (kyllä, tällaiset jututkin vaikuttavat). Tykkäsin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdetään ajamaan yöpuolen tietä.

sekä:

Sinun pääsi on radio, ja minun ääneni on sen ainoa lähetys.


TBR 20/100 (Hiljaa hyvä tulee!)


Sydämen muotoiseen rasiaan on kurkistettu monessa muussakin blogissa, tässä muutama niistä: Booking it some more, Kirjavinkit, Kuuttaren lukupäiväkirja, Lähiöneidon lokikirja, Morren maailma, Satun luetut.