sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat sekä synttäri- ja blogituumailua



Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat
(Iijoki #5)
Gummerus,1975
608 sivua
Luettu: 17.10.2014
Mistä: kirjastosta


Hetken aikaa jo luulin, että jään Iijoki-sarjan kimppaluvun aikataulussa jälkeen. Toisin kävi, hyvinhän tässä ehti! Vauhdittajana toimi paitsi Päätalon sujuva kerronta myös kaksi uutuuskirjaa, jotka polttelevat lukupinossa...

Aurinko alkaa vihdoin paistaa risukasaan, tai siis Kallioniemeen Päätalon perheeseen. Isä-Herkko on parantunut mielisairaudestaan ja tunnelma kodissa on keventynyt. Kirjan alussa eletään kesää 1936, töitä on tehdä asti ja niistä jopa maksetaan hyvin. 17 vuoden ikää lähestyvän Kallen ei tarvitse olla enää yksin vetovastuussa perheen elättämisestä, sillä Herkko on päässyt takaisin kiinni työnsyrjään. Kalle työskentelee niin Kalle-setänsä luona heinätöissä kuin vieraalla pöllin teossa ja uitossa. Töiden lomassa Kalle jatkaa luku- ja kirjoitusharrastustaan, urheilee, laajentaa maailmankuvaansa käymällä ensimmäistä kertaa Oulussa (kylläpä kaupunki tuntuu muuttuneen Kallen ajoista!), käy tansseissa -vain katsomassa, tanssimaan hän ei ole vieläkään opetellut- ja maatalousnäyttelyssä, jossa näkee ihailemansa kirjailijan Ilmari Kiannon. Kirjoittaminen kiinnostaa Kallea yhä enemmän, hän jopa hankkii Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -kirjoitusoppaan oppiakseen paremmaksi tarinankertojaksi ja haaveilee kirjailijan urasta. Herkko ei tue poikansa kirjallisia harrastuksia ja se aiheuttaa riitautumista isän ja pojan välille.

- Miksi sinä olet niin upetto kaiken maaliman novellilukkuin perrään...? Vaikka mitä minä ennää sen jäläkeen ihmettelen kun erehyn pestaamaan Satusetän muurariksi! Myöhästähän on hiiren haukotella kun on kissan suussa...
     Tiesin mitä isä ajoi takaa, mutta silti sanoin väliin:
     - Mitä vasten sinä sekotat Korpi-Antin tähän asijaan?
     - Niin kun et ite tietäsi! Se helevetin Satusetähän opetti sulle ihan käistä pittäin tämmösiä joutavuuksia kun muurata nuivasi vanhan pirtin uunia. Sehän on ilimi assia, kun kolomannella oleva poijjanmulukku kuunteloo päivät pitkät korvat höröllä semmosta lorsaa, että sille ei loppuin lopuksi kunnian kukko laula. Minulla oli jo sillon mielessä, että ei semmosesta hyvää seuraa ja yritin sinnua häkästää pois sen lorsausta kuuntelemasta... Ja tässä nyt ollaan! Hoh-hoi, saapi sanoa että hoh-hoi...! Ei ne harmit vielä riittäny, kun muurata nuivasi lähes kuukauven pienen pirtin uunia ja lopultahi tärväsi hyvät värkit. Vielä vihelijäinen pilasi hyvän työmiehen alun. 

Tässä Iijoki-sarjan viidennessä osassa oli havaittavissa paljon elävää, jokijärveläisen silmin katsottua historiaa. Kylän oloa ja eloa paikallisella tasolla kuten maanviljelytapojen kehittymistä ja asutusalueiden muodostamista kuvataan enemmän kuin aiemmissa osissa ja kaukana Saksassa tapahtuva Hitlerin valtaannousu ja kolmannen valtakunnan kehittyminen sekä kevyempänä aiheena Berliinin olympialaiset puhuttavat, myös Talvisodan enteitä on havaittavissa. Päätalo kuvaa myös naisten asemaa, pukeutumisessa näkyy pitkiä housuja ja jopa hattuja ja onpa eräällä työmaalla nainen pöllinteossa! Samalla kun yleinen ajankuvaus lisääntyy tuntuu Päätalon oman elämän kuvailu jäävän vähemmän pikkutarkaksi, joitain tapahtumia sivutaan vain pikaisesti. Päätalo esimerkiksi mainitsee, että hänen veljensä Manne on ollut useamman kerran mukana metsätöissä, tästä ei kuitenkaan ole ollut sen tarkempaa kuvausta vaan asia todetaan ohimennen jälkikäteen. Työn kuvausta kirjassa on paljon, mutta se on mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi kirjasta löytyy Kallen varhaista tarinointia ja tarinaideoita.

Tuntuu uskomattomalta kuinka tunnelma voi muuttua osien välillä. Edellisessä osassa Kalle möyri niin syvällä pohjamudissa kun taas nyt hänen mielensä ja olonsa on niin valoisa ja vapautunut. Aiemmista osista tutusta epävarmasta ja arasta Kallesta alkaa kuoriutua salskea, työteliäs ja itsevarmempi nuorukainen. Kyllä hän vieläkin esimerkiksi tyttöjen suhteen arkailee, mutta uskaltautuu välillä juttelemaan ja tekemään lähempää tuttavuutta heidän kanssaan. Hän tuntuu löytäneen paikkansa (työ)maailmasta, vaikkakin varhaisemmat hyvin menneet opiskelut ja lukuharrastus mahdollisesti avaavatkin ovia uudelle uralle.

Työmaailmassa Kallelle tärkeä tuki ja turva on edelleen Herkon sairauden aikana Kallen uudeksi isäksi muodostunut Hiltu Jakki, vaikkakin Jakki on täysin eri mieltä suojeluskunnasta. Kalle on läheinen myös setänsä Kummun Kallen kanssa. Vaikka Herkko on parantunut on Riitu-äiti yhä edelleen Kallelle vanhemmista se läheisempi. Hehän ovat pitäneet toinen toisensa puolta Herkon sairastamisen ajan ja yhä edelleen he luottavat tiukan paikan tullen toisiinsa, äitinsä kanssa Kalle juttelee myös parhaimman ystävänsä Hoikkalan Kallen kohtalosta. Jokijärven miehet eivät tunteitaan näytä, mutta Kallen suhtautuminen äitiinsä on hyvin lempeää ja lämmintä, vaikka Kalle aika ajoin yrittääkin peitellä tunteitaan tiuskimisella. Äidilleen Kalle voi puhua asioita, joita ei voisi kuvitellakaan isälleen paljastavan.

     - Minulla on, äiti, semmonen tunne, että minä en kuole pöllintekiänä! En pysty sanomaan, mikä henki mulle sitä kuihkii... Tuntuu ihan kun oisin käsittämässä jotahi, jonka tiijän olevan, mutta en ole vielä ihan nähny... En minä ossaa selevittää.

Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraava osa tuo tullessaan. Hieman harmittelin kun Päätalo tekee itse juonipaljastuksia tulevasta hypätessään eräässä kohdassa noin 15 vuotta eteenpäin vuoteen 1952. Mielellään olisin jättänyt tapauksen lukematta, mutta en tietenkään voinut. Pidin valtavasti kirjasta ja sen vapautuneesta tunnelmasta. Erityisen hauskaa oli lukea Kallen intoutumisesta kirjoihin niin kirjastossa, opettajan puolison rouva Wallinin luona kuin kaimojen tehdessä kirjatilausta. Tosin epäilen, että iloinen tunnelma ei tule kestämään kovin pitkään, sotavuodet lähestyvät uhkaavasti.


Sitaattikunniamaininnan saa (puiden tuoksun nenään tuova lause):

Metsät seisoivat tykkynsä ravistaneina ympärillä, ja työmaamme parkin ja pihkan tuoksut hunajoivat ilmassa.

 - - -


Syksy on ollut sellaista hässäkkää, että blogisynttärit ovat menneet (taas) ohitse ilman kummempia juhlallisuuksia. Olen pitänyt blogiani neljä vuotta ja aika on mennyt kuin siivillä! Ulkoasu-uudistusta samoin kuin arvontaa olen miettinyt jo jonkin aikaa, mutta niihin ei ole vielä löytynyt sopivaa inspiraatiota tai aikaa. Olen kuitenkin tehnyt blogiini muutamia muutoksia kuten lisännyt tunnisteisiin kustantajat ja mistä kukin lukemani ja arvioimani kirja on minulle tullut. Tuorein uudistus liittyy nimeeni, Villasukka kirjahyllyssä -nimimerkillä bloggaaminen alkoi tuskastuttaa (ei mikään helpoin taivutettava puhuteltaessa), joten muutin nimen lyhyempään ja tuttavallisempaan muotoon Villis. Nimihän on ollut jo epävirallisesti käytössä, mutta vihdoin ja viimein muutin nimen profiiliin asti.

Kiitos teille, että olette seuranneet blogiani ja piristäneet minua kommenteilla! Ja tervetuloa uudet lukijat, on aina kiva huomata, että joku löytää tontilleni ja jää seuraamaan juttujani.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä



Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä
Kuvittanut: Teemu Juhani
Helsinki Poetry Connection, 2014
68 sivua
Luettu: 10.10.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Juho Nieminen Helsinki Poetry Connection -runoyhdistyksestä otti minuun yhteyttä sähköpostitse ja tarjosi luettavakseni Jarkko Jokisen esikoirunoteoksen. Koska olen luvannut lukea enemmän runoja Saran runohaasteen myötä ja Helsinki Poetry Connectionin blogista löytyvät Jokisen runot vaikuttivat kiinnostavilta päätin tarttua tilaisuuteen. Katsotaan miten tämän runoilevan raitiovaunukuljettajan runokynä kulkee.

Nimi ja kansi kutkuttavat mielikuvitusta. Runoissa on samanhenkistä unen- ja sadunomaista tunnelmaa mielikuvitusolentoineen, kummallisine sattumuksineen ja hieman vinksahtaneine maailmoineen. Teemu Juhanin mustavalkoinen kuvitus tukee runoja hyvin ja antaa mukavan säväyksen runokokoelmalle. Teosta on kuitenkin vaikeahkoa puhutella runokokoelmaksi, kyse on ennemmin minitarinoista, välähdyksistä tapahtumista, tarinoista tai unista. Toki joissakin teksteissä runomaisuus pulpahtaa vahvemmin pintaan.

Ylitin veneellä suurta vettä. Veden henget ääntelivät minulle "jatka soutamista". Hyppäsin veneestä syvyyksiin katsomaan niitä. Nyt olen yksi veden hengistä ja ääntelen ohikulkeville veneilijöille "jatka soutamista", puhuen yhtä, tarkoittaen toista.

Monessa runossa hauskan pinnan alla velloo katkera ja syvällinen pohja. Osansa saa niin hektinen oravanpyöräelämä, pinnallisuus kuin houkutuksiin lankeaminen. Runojen minäkertoja seurustelee painavien hahmojen kuten paholaisen, viikatemiehen ja Jeesuksen kanssa ja tasapainoilee kahden sivupersoonansa välillä. Aiheita on laidasta laitaan ja ainakin minulta punainen lanka jää löytymättä. Silti viihdyin useiden runojen parissa, osa niistä herätti vahvoja tunteita.

Katsot yksinäisyydessäsi tuikkivaa tähtitaivasta. Myös tähdet ovat yksin, mutta sinusta ne näyttävät yhteisvoimin valaisevan avaruuden. Et ehkä tiedä, mutta myös sinä tuikit kirkkautta ympärillesi ja monet eksyneet olennot koettavat suunnistaa kotiin sinun valosi mukaan. Sinä olet Aurinko.

Jokinen leikittelee myös uudissanoilla. Ensimmäinen tällainen runo riemastuttaa ja tuntuu veikeältä, mutta toistuessaan vitsin terä katkeaa ja hauskuus muuttuu ärsytykseksi. Kieltämättä mielessä käy jopa lukijan aliarvioiminen. Sanoilla kikkailu on taitolaji, joskus se onnistuu ja joskus ei.

(...) Olen aamoittunut! Diddaraa! Daddaraa!

Runokokoelma kärsii jonkin verran epätasaisuudesta. Paikoin runot ovat viiltävän osuvia, ajatuksia herättäviä ja hyviä, mutta huonoimmillaan hieman vaivaannuttavia. Ehkä tässä olisi ollut aineksia useampaan erityyliseen runokokoelmaan, yksiin kansiin laitettuna kokonaisuudesta tuli hieman hajanainen. Myös Mai Laakso esittää arviossaan samansuuntaisen ajatuksen. Jokisen runoteos on kuitenkin mielenkiintoinen tuttavuus.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma astui ovestani sisään mantereet kolisten.


Runohaaste 2014 (3. runokokoelma)