14 toukokuuta 2013

Hannu Väisänen: Vanikan palat



Hannu Väisänen: Vanikan palat
Otava, 2004
412 sivua
Luettu: 10.5.2013
Mistä: kirjastosta


En voi sanoa seuranneeni oululaislähtöisen Hannu Väisäsen uraa erityisen tarkkaan, mutta luen yleensä hänestä kirjoitetut jutut mikäli sellaisia tulee vastaan. Viimeisin haastattelu tuli vastaan anopin ET-lehdessä, kuten myös erään toisen kirjan kohdalla :) Väisänen vaikuttaa erittäin sympaattiselta persoonalta ja olen jostain syystä etukäteisihastunut hänen kirjoihinsa, siis ennen kuin olen lukenut häneltä mitään. Koin huhtikuun loppupuolella lähes pakottavaa tarvetta lukea rauhallinen, ei-juonivetoinen kirja ja arvelin Väisäsen Vanikan palojen olevan juuri sellainen. Ennakko-odotukset olivat kohtalaisen suuret, mutta kuinka niiden kävikään?

Vanikan palat aloittaa Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero -trilogian. Pieni Antero-poika muuttaa yhdessä muun perheen kanssa vääpeli-isän työn perässä yhdestä Oulun kaupunginosasta toiseen, Intiöön varuskunta-alueen ja hautausmaan välimaastoon. Kun perheen äiti menehtyy on isän otettava vetovastuu viisilapsisesta perheestä, tosin apuna on välillä vaihtuvia kotisisaria sekä äitipuolia. Vanikan palat on Anteron kasvukuvaus 1950-luvulta, leikki-ikäisestä aina isommaksi koululaiseksi, siihen hetkeen kun Intiö-ajanjakso lähestyy loppuaan.

Voi että! Jo heti ensisivuilta tutut maisemat (olen asunut Intiön vesitornin juurella) ja lohdullinen, verkkainen kerronta saivat minut uppoamaan Anteron elämänvaiheisiin ja merkitsin muistettavaksi sitaatin toisensa jälkeen. Väisänen piirtää sanoillaan tarkkaa (oma)kuvaa herkästä, pohtivasta, havainnoivasta ja taiteellisesta pojasta ankaran isän, kolmen veljen ja lähes näkymättömäksi jäävän sisaren keskellä. Antero kokee vahvasti, lähes hurmoksellisesti Bachin musiikin, kuvataiteen, koulun opit, tuoksut, värit ja jopa varusmiesten jalkarättien taittelun. Kaiken ympärillä kuohuu kasarmin arki, joka vaikuttaa vahvasti Anteron elämään.

     Tuulen pieksämillä kasarmialueen tasangoilla tapaa kyllä ihmisiäkin. Etupäässä viestikomppanian tolppiin kipuavia asentajia. Heidän keltaiset kauluslaattansa vilahtavat silmissäni kadotakseen yhtä nopeasti kuin niissä esiintyvät kultaiset salamat. Minulla olisi kyllä viesti jota he voisivat viedä, mutta kukaan ei pysähdy. Vaikka viestittäminen on heidän virkansa, he eivät kysy minulta mitään. Eivät kysy kävelevät, eivätkä kysy juoksevat. Luulisi että jos vastaan tulee viestivän näköinen, hänet pysäytettäisiin. Pitääkö minun siis huutaa: minulla olisi vastaus! Pysähtykää! Kuuletteko! Eikö joku voisi kysyä?

Ennakko-odotukseni osuivat oikeaan! Väisänen ei koreile vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan valloittaa lukijan arkisella eleettömyydellä ja täyteläisellä kuvauksella. Minut valtasi välittömästi kaipaamani rauhallinen ja jopa lohdullinen tunne, Vanikan palat sisälsi useita omaa elämääni sivuavia aiheita. Vaikka minua välillä häiritsi Väisäsen toistuvasti käyttämä tulevaan viittaava aikamuoto (olen löytävä/painava/astuva/oppiva...) nautin joka hetkestä. Väisänen onnistuu antamaan äänen luontevalle ja uskottavalle lapsikertojalle, samaan on kiinnittänyt huomiota myös Luru. Koin kirjan kanssa myös muumimielleyhtymän. Kun Antero luokkatovereineen osallistuu valohoitokokeiluun tulee heistä mieleen hattivatit, kalpeat olennot huojumassa tolpan ympärillä, kiertämässä ja palvomassa sitä... Kuin pisteenä iin päällä vanikan palat kulkevat läpi kirjan. Lukuja ei ole merkitty numeroin vaan pala palalta murenevana vanikkana.

Kirja kulki rinnallani kahden viikon raskaan matkan. Minun lohtukirjani.

Tuntuu mukavalta kun joku saattelee maailmalle. Saattelee mutta ei pitele.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt on juuri se aamupuolen sopukka, johon yö vetäytyy hetkiseksi hautomaan seuraavan päivän. 

11 kommenttia:

  1. Olen jostain blogista (en enää muista kenen) lukenut tästä kirjasta. Nimi on niin erilainen, että se on jäänyt mieleeni. Lisäksi olen näkkärifani :D

    Tämä trilogia vaikuttaa kiintoisalta eli täytyypä lukaista, jos osuu eteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, tämän kyytipojaksi olisi hyvin voinut ottaa näkkäriä ja teetä (margariini tietysti näkkärin kuoppapuolelle!) :)

      Voin suositella, mikäli viipyilevä lapsuuskuvaus kiinnostaa! Minä aion ehdottomasti lukea koko trilogian.

      Poista
  2. Mä olen lukenut vain Toiset kengät, enkä ihan syttynyt. Kirjoitat tästä kauniisti. Toivottavasti sinulla on nyt lohdullisempi olo! Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pisarainen <3 Kyllä tästä lohtua sai ja ehkä ne voimatkin jostakin taas löytyvät...

      Uskon, että Väisäsen kirjat jakavat aika vahvasti mielipiteitä. Minuun tämä vatulointi upposi!

      Poista
  3. Olen lukenut Väisäseltä jonkun kirjan, en vain muista, minkä niistä. On varmasti erilaista lukea oman kotikaupungin kertovaa kirjaa kuin esim. minä ulkopuolisena. Koin Väisäsen kirjoitustyylin aika koukeroisena ja hidaslukuisena, mutta pidin kirjan huumorista.

    Väisäsen kuvataiteesta tykkään. Taulut kuuluvat osastoon ihana-ihqu-ihana ja vielä kerran ihana!!! Myös taiteilijan persoona miellyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti kirjoittaa: omasta kotikaupungista kertovaa kirjaa

      Poista
    2. Tuija, oli tosiaan mukava lukea tätä kun näin tutut maisemat niin vahvasti sieluni silmin, vaikka Oulu ei enää kotikaupunkini olekaan.

      Muutamia Väisäsen tauluja olen nähnyt, mutta taidan perehtyä paremmin. Googleen mars...

      Poista
  4. Piti ihan tarkistaa, että tarkoitetaanko vanikalla näkkileipää, mikä kansikuvan perusteella oli pääteltävissä. En ole moista sanaa ennen kuullutkaan, mutta empä ole täältä kotoisinkaan... :D

    Väisänen on jäänyt myös minulle vieraaksi, lehtijuttuja olen kyllä silmäillyt. Muumimielleyhtymä, Oulun maisemat ja taiteilijasielun kuvaus taitavat olla niin kova kolmikko että pitää laittaa nimi ylös! Kansikuva on jotenkin ihastuttavan pirtsakka ja hauska :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pia, kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää - tai siis kirjoja ja kirjablogeja lukee ;)

      Kiva jos sain sytytettyä lukuinnostuksen! Väisäsen kirjojen kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan, merkityksellisyydessään ja värimaailmassaan mielenkiintoisia.

      Poista
  5. Minäkin pidin kovasti sekä Vanikan paloista että Toisista kengistä. Väisäsen tekstistä kuultaa läpi taiteilijan tapa havainnoida maailmaa. Teksti on kyllä sellaista, että se ei sovi ihan joka lukutunnelmaan: aloitin Vanikan paloja pariin kertaan ennen kuin nappasi. Nyt hyllyssä odottaa Kuperat ja koverat, johon tartun kun sopiva lukutuuli seuraavan kerran iskee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luru, minä odotan innolla Toisia kenkiä sekä Kuperia ja koveria, hänen kuvailunsa vie mukanaan! Totta, Väisäsen kirjat varmasti vaativat sopivan lukuvireen. En voi kuvitellakaan lukevani hänen kirjojaan energisenä ja puuhakkaana :)

      Poista