torstai 21. helmikuuta 2013

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia



Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
WSOY, 1991
168 sivua
(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
Luettu: 20.2.2013
Mistä: lapsuuden lahja


Tämä postaus on tavallaan koko perheen yhteistyötä, sillä luin kirjan viimeisen Kuusi -tarinan tytöille ääneen jouluaattona ja eilen illalla koko perhe miestä myöten (!) osallistui postauksen "pääkuvan" valitsemiseen. Pakkomielteelleni tavoilleni uskollisena en voinut lukea kirjasta vain yhtä tarinaa vaan luin kirjan kokonaan. Kannesta kanteen tietenkin, eli jouluinen päätöstarina tuli sitten luettua kahteen kertaan. Saattaapa olla, että Kuusen lukemisesta muodostuu meillä vielä jouluperinne.

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tarinasta ja Tove Janssonin omasta mustavalkoisesta kuvituksesta. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen odottaa uutta sävelmää ja tapaa pienen mönkijän. Kamala tarina kertoo Homssusta, mielikuvituksen voimasta ja valehtelusta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina onnettomuuden odotuksesta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä lohikäärme ei käyttäydy niin kuin erään mielestä pitäisi. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinan hemuli haluaa eläkkeelle. Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa ironian ja ilkeyden surullisia seurauksia. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee seikkailulle. Sedrikissä Nipsu tuntee luopumisen tuskaa. Kuusi -tarinassa muumiperhe odottaa Joulua, kuka hän sitten onkaan.

Vaikka tarinat ovat erillisiä voi niissä nähdä yhdistävän tekijän, punaisen langan, joka on välillä selvästi näkyvissä ja välillä rivien välissä piilossa. Tarinoita yhdistää pelko. Pienet, suuret, hassut, turhat ja toteutuvat pelot. Muumipappa esimerkiksi pelkää arjen mukanaan tuomaa tylsistymistä, mutta myös arjesta irtautumisessa on omat pelkonsa: Hän oli aivan vapaa, mutta hänellä ei ollut enää halua mihinkään. Myös muutos toistuu useammassa tarinassa.

Tällä kirjalla, tai oikeastaan yhdellä sen tarinoista, on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä merkitys ja vaalin tätä kirjaa (ja koko muumiromaaniboksiani) aarteenani. Silti parhaimmistoon nousi ainakin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Molemmat tarinat peilautuvat jossain määrin omaan elämäntilanteeseeni eli lapsiperhearkeen, siihen liittyvään kiireeseen, haaveisiin, ilonaiheisiin ja tietysti myös tuskastumisiin ja harmistumisiin. Eläkkeelle jäämisestä en sentään haaveile ;) Sain molemmista tarinoista kummaa lohtua ja voimaa sekä aina niin tärkeän muistutuksen siitä, että ilo tulee pienistä asioista. Hemulitarina kiihtyy jopa hiljaiseen riemuun.

     Ulkona vallitsi hiljaisuus. Hän kuuli vain purojen solinan ja yötuulen huminan.
     Äkkiä hemuli huolestui. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Ei äännähdystäkään.
     - Entä jos heillä ei ole hauskaa, hän ajatteli levottomana. Jospa heillä ei voi olla hauskaa, elleivät he saa huutaa itseään pökerryksiin... Ehkä he ovat menneet kotiin!
     Hän ryntäsi Kampsun lipaston päälle ja kurkisti katossa olevasta aukosta. Olivat he siellä. Koko puisto rapisi ja vilisi salaista ja hurmaavaa elämää. Loiskahdus, naurun tirske, heikkoja mätkähdyksia, innokkaiden askelten tassutusta kaikkialla. Heillä oli hauskaa.
     - Huomenna, ajatteli hemuli, huomenna sanon heille, että he saavat nauraa ja ehkä hyräillä hiukan, jos siltä tuntuu. Mutta ei enempää. Ehdottomasti ei.

Oivaltavan, moniulotteisen, herkän ja mielikuvituksellisen kerronnan lisäksi ihastelen edelleen myös Tove Janssonin kuvitusta, josta tällä kertaa esimerkkinä kuva Vilijonkasta myrskyn keskellä. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, hieman parempia kuvia ja lisää esimerkkejä Janssonin hienosta piirrosjäljestä löytyy Taikatalvi -postauksestani.




Mutta kuka on tuo punanuttuinen, mustahiuksinen hahmo kansikuvassa? Yritimme yhdessä tyttöjen kanssa etsiä vastausta niin kirjan kuvituksesta kuin Muumioppaasta, mutta arvoitukseksi jäi. Vahvimmaksi veikkaukseksi nousi homssu, vaikka pieniä piirre-eroja huomasimmekin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.

15 kommenttia:

  1. Kuusi on ihana! Ja niminovelli, Näkymätön lapsi on yksi rakkaimmista tarinoista, joita olen lukenut.

    Homssu tuo kannen tummatukka on minunkin mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja olitko juuri sinä, joka luki jouluna Kuusi -tarinan? Sain lukuinnostuksen jonkun postauksesta, muistelen sen olleen sinun. Kuusi on tosiaan ihana, ja Näkymätön lapsi on juurikin se tarina, jolla on erityinen paikka sydämessäni <3

      Homssu hän olkoon :)

      Poista
  2. Taisin päivä pari sitten pohtia, että pitäisi vihdoinkin lukea jokin Muumi-kirja. Piirrettyjä tietenkin olen lapsena katsonut, mutta kirjoja en ole lukenut yhtään, ja onhan se pienoinen häpeä. En kyllä laita itselleni enää yhtään lukutavoitteita täksi vuodeksi, kun nykyisten saavuttamisessa on riittävästi työtä, mutta ehkä ehdin Muumien maailmaankin sukeltaa... Eipä yhden Muumi-kirjan lukeminen kuitenkaan kauheasti aikaa taida viedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annami, suosittelen vilpittömästi Muumi-kirjoja sinullekin :) Tätä tarinakokoelmaa voi lukea vaikka tarinan kerrallaan, jos kaipaat pidempää tarinaa niin suosittelen Taikatalvea tai Muumilaakson marraskuuta. Ei näiden kirjojen lukemisessa kovin kauaa mene.

      Poista
  3. Mitäpähän tähän voisi muuta sanoa, kuin että muumit ovat <3

    Mulla on muuten sama vaiva, minunkin on pakko lukea keskenjääneet lastenkirjat itsekseni loppuun ja sitten uudelleen poikien kanssa :D Voi meitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika K, muuta ei tosiaan tarvitse sanoa. Muumit ovat <3

      Yleensä en ole yhtä tarkka lastenkirjojen kokonaan lukemisen kanssa, mutta olisi lähes rikos jättää Muumikirja vain yhteen tarinaan ;) Voi meitä tosiaankin :D

      Poista
  4. Silloin joskus kun luin tämän kirjan tykkäsin muistaakseni siitä hemulin puisto -tarinasta eniten, myös hattivattitarina oli aika jännä. Sen sijaan vähän ihmeissäni luin tarinan Vilijonkasta. Se ei minusta vaikuttanut lastentarinalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, meillä oli siis samat suosikit :) Muumitarinoita on tosiaan aika laidasta laitaan, osa on selvästi lapsille suunnattuja, mutta aika moni on kuitenkin enemmän aikuisille. Ja lapsellisemmissa tarinoissakin on monesti useampia ulottuvuuksia, jotka aukeavat vain aikuislukijoille. Tove Jansson on taitava kirjoittaja :)

      Poista
  5. Tuo laittamasi alakuva Vilijonkka myrskyn keskellä on äärettömän hieno, mutta hieman pelottava, tätä koko novellikokoelmaa osin pelkäsin lapsena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin, Jokke! Siinä on jotain hurjaa ja myrskyn voi lähes haistaa ja tuntea. Ei ihme, että olet pelännyt, osa tarinoista on selvästi enemmän aikuisille suunnattuja.

      Poista
    2. Kuva on sangen mielenkiintoinen, en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, että Vilijonkan takana on hahmo.

      Poista
    3. Tuo hahmo (joka on samassa asennossa kuin Vilijonkka) oikeassa laidassa on Vilijonkan patsas :)

      Poista
  6. Voi muumit! Ihania kirjoja kaikki!

    Itselleni on eniten kyseisestä teoksesta jäänyt mieleen juurikin tuo Vilijonkan tarina, se on jotenkin niin osunut oikeaan. Että liian kaunis päiväkin enteilee pahaa, Vilijonkka on kyllä niin ihana mielensäpahoittajan ja turhia huolehtivan perikuva.

    "Oli liian kaunis ilma, se oli luonnotonta. Jotakin täytyi tapahtua."

    :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna Maria, muumit ja muumikirjat tosiaan ovat ihania :) Ehkä Vilijonkassa on nähtävillä ripaus mielensäpahiottajaa ;D

      Poista