26 syyskuuta 2011

Ristiaallokkoa




Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Karisto: 2011
206 sivua


Nyt on nautittu tripla-annos kotimaista viihdettä Kirsti Ellilän kirkkotrilogian muodossa. Kyseinen genre on jäänyt aikaisemmin aika vähälle, mutta pimeneviin iltoihin ja sateiseen syksyyn se sopii vallan hyvin.

Ristiaallokossa Matleena on jätetty taustalle nauttimaan elämästä nuoren poikaystävänsä Pyryn kanssa, nyt keskitytään ex-aviomies Auliksen elämään ja ajatuksiin. Kurkkukivut vaivaavat edelleen, edesmenneen isän elämänkerta pitäisi kirjoittaa, aikuistuvia lapsia olisi kasvatettava ja elämälle olisi saatava jonkinlainen suunta. Naisiakin pyörii ympärillä milloin kirkon käytävällä räjähdyksen keskellä, milloin lenkkipolulla ja retriitissä.

Aikaisempien osien perusteella Auliksesta on saanut aika yksipuolisen kuvan. Aulis on jäyhä, jyrkkä ja vanhoillinen. Samoin kuin Matleena aikaisemmin, joutuu Auliskin tarkastamaan näkökantojaan ja löytämään uusia puolia itsestään. Huomaamaan, että teoilla tai tekemättä jättämisillä on seurauksensa. Ei voi muuta sanoa kuin halleluja, hän on sittenkin tunteva ihminen!

Pyry raaputti vatsaansa. Jostain syystä tuo ele sai Auliksen entistä entistä vahvemmin tajuamaan, että tämä ei ollut pahaa unta, joka voisi poksahtaa olemattomaksi kuin auringossa tanssiva saippuakupla. Tämä oli todellisuutta, hänen todellisuuttaan. Jokin oli mennyt vinoon kauan sitten, mutta milloin se oikeastaan oli tapahtunut? Oliko joskus ollut vaihe, jolloin hän olisi voinut pysäyttää omalakisesti etenevän prosessin ja kääntää heidän elämänsä suunnan? Oliko menneisyyteen jäänyt se tietty piste, tai tienhaara, jolloin hän olisi vielä voinut tehdä jotain korjatakseen asiat?

Ei Aulis kuitenkaan täyskäännöstä tee, edelleenkin sama vanha jääräpäisyys puskee pintaan. Hän haahuilee tehtävästä ja tilanteesta toiseen astuen milloin kenenkin varpaille. Ensin tämä tempoilu ärsytti ja häiritsikin, sitten ajattelin, että se vain osoitti Auliksen olevan eksyksissä uudessa elämäntilanteessaan.

Ellilältä oli mielenkiintoinen ratkaisu vaihtaa Aulis päätösosan kertojaksi, kun hänestä kuitenkin oli tehty eräänlainen roisto tarinan alusta lähtien. Muutos ei häirinnyt tarinaa, varsinkin kun tutut hahmot sarjan aiemmista osista seurasivat uusien henkilöiden rinnalla. Henkilöhahmoista ei noussut suurta suosikkia, mutta Apatia oli kyllä oma lukunsa :)

Booksyn tavoin huomasin pitäväni päätösosasta enemmän sulateltuani kirjaa hetken. Loppu oli jälleen osaksi avoin, hyvä että lukijalle jäi vähän pureksittavaa. Ansioistaan huolimatta Ristiaallokkoa oli ehkä kuitenkin vähiten mieluinen osa kirkkotrilogiasta. Kokonaisuutena sarja oli viihdyttävä ja raikas. Ilman kanssablogisteja sarja olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi. Ennakkoluulot (teologia-teemaa kohtaan) joutivatkin roskakoriin :)

Ristiaallokkoa muualla: Kuuttaren lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Uppoa hetkeen

2 kommenttia:

  1. Hih, hyvä että otit Apatiakin esille, keskeinen sivuhahmo :-)

    Allekirjoitan tuon mitä sanot, kiinnostava sarja ja olisi mennyt ohi ilman kirjablogeja...

    VastaaPoista
  2. Apatia olisi minun puolesta saanut näkyä vieläkin enemmän ;)

    VastaaPoista