torstai 28. heinäkuuta 2011

Hei hei heinäkuu!

Huomasin yhtenä aamuna töihin ajaessa, että kesäisen vihreä oli huomaamatta muuttunut syksyisen vihreäksi. Tummemmaksi. Eihän se vielä kesän loppua tarkoita, varsinkaan kun näitä lämpötiloja katsoo, mutta selvästi ollaan syksyyn kallistumassa. Heinäkuukin on jo lopuillaan. Se näytti meillä tältä:


Kukkapenkeissä (sekä piha-aidan takana) on kasvanut jotain muutakin kuin rikkaruohoja.






Talo sai uuden maalipinnan. Hei hei auringonkeltainen, tervetuloa ihana vaaleansiniharmaa!




Kesän perinne, mansikkabriittakakku tuoreista mansikoista.




Mansikkaa ja vähän muutakin marjaa drinkin muodossa. Hyvää hääpäivää meille <3




Ihana kesäsade yllätti meidät. Kuvata piti, vaikka sade onnistui kastelemaan puolet mekosta.




Osa kesäkirjoista on odottanut hyllyssä kauan, lisää on silti pitänyt hakea (ja tilata).




Tässä vielä se Hei hei heinäkuu, tai lentopallolaulu kuten Kirppu ja Piipero sitä sanoo. Mokomaa Mokomaa on pitänyt soittaa uudelleen ja uudelleen :D




Ihanaa loppukesää ja syksyn odotusta sekä vanhoille että uusille lukijoille :)

torstai 21. heinäkuuta 2011

Eksyneet näkevät unia




Kesken leikkien piti Piipero-tyttö pyytää kuvausassistentiksi. Mielissään oli kun sai auttaa :) Aloitin Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia -kirjan toissapäivänä, eilen luin viimeiset sanat ihanassa auringonpaisteessa hiekkalaatikon äärellä. Samalla piti räpsiä kuviakin. Olisin lukenut kirjan loppuun jo aloitusiltana, alkoi silmät vain siihen malliin harittamaan ettei isompaakaan tekstiä enää nähnyt.

Kirsti Ellilä on julkaissut useita kirjoja, nuorten kirja Eksyneet näkevät unia on ensimmäinen jonka olen lukenut. Kirjan päähenkilö Nimetön on aikoinaan eksynyt perheestään, unohtanut menneisyytensä sekä nimensä. Nyt hän elää koiransa Jakobin kanssa Varjojen maassa, maahisten mailla. Nimetön ei kuitenkaan ole täysin unohtanut -eikä haluakaan unohtaa- menneisyyttään.

Jos polttaisin takin  ja luopuisin kaulassani roikkuvasta avaimesta, voisin unohtaa ikäväni. En enää koskaan kaipaisi ääntä, joka unessa kutsuu minua nimeltä, minun omalla nimelläni, sillä nimellä jolla minut vielä muistetaan jossain.

Sitten alkaa seikkailu. Mukana on maapulliaisia, suohuurulaisia, kultakorentoja ja jos minkälaisia tuttavuuksia. Maapulliaisten käyttämästä kielestä tuli mielleyhtymä lapsuuden lukukokemuksiin: Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttäressä olleet otukset (olivatko ne nyt niitä kakkiaisia, männiäisiä vai mitä lie, en enää edes muista) puhuivat hieman samalla tavalla. Koin muutenkin lukiessani eräänlaisia nostalgiaryöppyjä, mieleen tuli lapsuuden leikit metsässä ja eräs pohjaton lampikin... Liekö sielläkin asunut suohuurulaisia?

Takakannessa kirja mainitaan jännittäväksi ja haikeankauniiksi nuorten fantasiaromaaniksi. Sitä se onkin. Vaikka juoni on paikoitellen "ohut" ja nimenomaan nuorille sopiva, on siinä myös tummempia, enemmän aikuisille avautuvia kohtia. Vähäosaisia syrjitään ja muiden ihmisten hätä jätetään huomioimatta. Ellilä ei kuitenkaan tuputa lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta, ainoastaan vaivihkaa herättelee. Tykkäsin kirjasta kovasti.

Kirsti Ellilältä löytyy parikin blogia, Kirjailijan häiriöklinikka sekä mainio Kulkeeko henki -sarjakuvablogi kirjailijan omasta elämästä.

Loppuun vielä muistutus liittyen edelliseen postaukseeni. Jos tykkäät kauniista ja runollisesta kielestä, nyt olisi mahdollista saada Maaria Päivisen Silja ja Mai luettavaksi kiertokirjan muodossa. Suosittelen!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on bloganneet ainakin seuraavat (anteeksi unohdukseni, mutta eikö sanonta kuulu että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?): Sara/P.s. Rakastan kirjoja, Maria/Sinisen linnan kirjasto, sinilintu, Kirsi Hietanen sekä Ahmu. Nyt selvisi sekin, että ne Ronja Ryövärintyttärestä tutut otukset olivat kakkiaisia, kiitos muistin virkistyksestä kanssabloggaajille!

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Silja ja Mai



Maaria Päivisen esikoisteos Silja ja Mai tuli minulle kesän alkajaisiksi kylään, pysähdyttyään ensin Luen ja kirjoitan -blogin Paulalla. Lähtiessämme kesälomareissulle Silja ja Mai lähti mukaan, se pyöri ajatuksissa, mutta pysyi koko matkan laukussa. Luettuani kehuvia arvioita minulla oli suuri kynnys alkaa lukea kirjaa. Epäilin osaisinko, tykkäisinkö. Halusin odottaa oikeaa aikaa. Se tuli, kun ehdin hengähtää ja palautua lomareissusta. Silti lukemisessa meni aikaa, en halunnut kiirehtiä.

Siljassa ja Maissa kuljetaan hetki Siljan mukana, hänen silmin ja ajatuksin. Matka ei ole helppo, on rakkautta, vihaa, sairautta, maita. Tarina on täynnä vastakohtia. Kieli on kaunista ja runsasta, se on kuin pitkä runo. Se jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa ja ajateltavaa.

Silja hieraisi ohimoitaan, haaveili aspiriinista, viivaimesta, antikvariaattilöydöistä. Niin, mitä tarvitsenkaan, ja Silja tiesi kaiken: paljon. Ihminen tarvitsee paljon. Ihminen tarvitsee almanakan, johon ruksia päivät, jolloin paljous on hilkulla täyttyä.

Silja ja Mai on merkillinen, merkityksellinen kirja. Myös lukukokemuksena. Aloitin kirjan alusta pariin kertaan. Ärsyynnyin Siljan sivistyssanoista, olisin halunnut tarkistaa ne vielä ostamatta olevasta sivistyssanakirjasta. Ihastuin uudissanoihin, sanamuotomuunnelmiin ja sanaleikkeihin, ne raikastivat tekstiä (tunnustan käyttäväni "omituisia" sanoja itsekin). Lukeminen oli kuin hengittämistä, huokailin väsyneenä, haukoin henkeäni hengästyneenä, sitten tuli taas rauhallinen suvantovaihe. Miten yhteen kirjaan voi mahtua tämä kaikki? Miksi siitä ei osaa sanoa enempää?

Tykkäsin kirjasta, sen kielestä ja erilaisuudesta. Silja ja Mai oli mukavaa vaihtelua "valmiiksi pureksittuihin" viihdekirjoihín. Kirjan henkilöt jäävät mieleen lukemisen jälkeen, tekisi mieli palata kirjaan uudelleen. Päätyisinkö erilaiseen tulkintaan? Mistä kaikki oikein alkoi? Oliko Mai Mai vai ei?

Siljasta ja Maista on Paulan lisäksi kirjoittanut Hanna. Kannattaa käydä tutustumassa myös Maaria Päivisen Pisara -blogiin, siellä on lisää hengästyttävää tekstiä, löytyypä tietoa seuraavasta kirjastakin (jota odotan innolla). Silja ja Mai on nyt valmiina jatkamaan matkaa, kuka haluaa sen seuraavaksi?

Ps. Meillä telttaillaan. Isompi Villasukkalapsi nukkuu jo, pienempikin alkaa hiljenemään. Saa nähdä pitääkö kipaista kesken yön omiin sänkyihin... Ahdasta ainakin on, teltta ei taida olla mitoitettu neljälle.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Anne Frankin Päiväkirja

Mainitsin 30 päivää kirjoja -haastepostauksessani Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan kirjaksi, jonka olen lukenut yli 3 kertaa. Kyseinen kirja löytyy kirjahyllystäni, nyt halusin kuitenkin lukea uuden laitoksen, joka on aiempaa versiota kattavampi. Anne Frankin Päiväkirjan on toimittanut Otto M. Frank (Annen isä) ja Mirjam Pressler. Takakannessa mainitaan, että uusi laitos sisältää noin neljänneksen enemmän Annen tekstejä sekä myös 1990-luvun lopulla esiin tullutta aiemmin julkaisematonta materiaalia. Päiväkirja sijoittuu ajalle 12.6.1942-1.8.1944.




Anne Frank saa päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi täyttäessään 13 vuotta. Aloittaessaan päiväkirjaansa hän on tavallinen nuori koululainen, jonka päivät täyttyvät ystävistä ja koulusta. Sota kuitenkin muuttaa Annen ja hänen perheensä elämää. Juutalaisten oikeuksia rajoitetaan jatkuvasti ja normaalista elämästä tulee mahdotonta. Lopulta perhe piiloutuukin Annen isän toimistorakennuksessa sijaitsevaan "Salaiseen siipeen", jonne tulee Frankin perheen lisäksi myös muita asukkaita.

Anne Frank kirjoittaa päiväkirjaansa piileskelijöiden arjesta ja omista tunteistaan, ajatuksistaan sekä huomioistaan. Kirjasta välittyy hänen kasvunsa lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Kirjan alussa Anne on lapsenmielinen, eloisa ja iloinen. Kirjan edetessä hän pohtii asioita syvällisemmin ja suhtautuu asioihin vakavammin, silti huumoriakaan unohtamatta. Hän haaveilee toimittajan ja kirjailijan ammatista, mutta toisaalta hän suhtautuu tulevaisuuteen varauksella.

En voi käsittää, kuinka maailma koskaan enää voisi tuntua meistä samanlaiselta kuin ennen. Puhun tosin usein ”sodanjälkeisestä ajasta”, mutta silloin tuntuu kuin puhuisin jostakin pilvilinnasta, jostakin joka ei koskaan voi muuttua todellisuudeksi.

Luin Annen kuvausta kuumasta kesäpäivästä, siitä kun ikkunoita ei voi avata ja vilvoitteluun ei ole mitään keinoa, istuessani helteisellä pihalla auringosta nauttien, välillä raikasta vettä pullosta juoden. Tämän sanoinkuvaamattoman, jotenkin hämillisen ja nolon tunteen lisäksi kirja herättää monenlaisia tunteita huvittuneisuudesta epätoivoon ja vihasta suruun. Viimeistään loppusanat pysäyttävät. Ne eivät ole Anne kirjoittamat, vaan yhteenveto kunkin piileskelijän kohtalosta.

Ei siis mitään kevyttä kesälukemista. Kirja on kuitenkin tärkeä muistutus siitä, mihin ihmiset pystyvät, niin hyvässä kuin pahassa.